— Ulos? Miksi? Käyttäytyikö hän sopimattomasti?
— Eikö mitä, mutta parempain ihmisten joukosta… Monta niitä on kyörätty. Olisivat tulleet edeltäpuolisen.
— Vai niin. — Synkäksi menivät Eljaan kasvot, ja katkeruus täytti hänen mielensä. Hän ajatteli, että sentähdenkö, että Anni on joutunut ravintolan tiskin taakse, ja senkötähden ettei hänellä ole kotia eikä sukulaisia, voidaan häntä tuolleen kohdella, ajaa syyttä pois julkisista huveista, polkea maine kuin rikolliselta, saastaiselta! Tiesi mitä kaikkia ajatuksia silloin hänen päähänsä nousi; ei hän ollut niistä itsekään selvillä, mutta sen hän vain selvästi tajusi, että jotakin siinä on vinossa. Ytelältä maistui hänestä nyt kaikki. Tuo teeskennelty ilo ja ihastus hienojen seurassa häntä tympäisi.
Pikkuista myöhemmin he siis Juhanan kanssa lähtivät pois. Ei se Juhana olisi pitänyt mitään erityistä kiirettä, katsella olisi vieläkin voinut, mutta mitäpä toisaalta hänkään siellä yksin teki. —
Kun Eljas sitten kävi ensi kertaa Hellaassa ja tapasi Annin, oli tämä hyvin ujona ja vakuutti, ettei hän ollut sentähden arpajaisiin mennyt, jotta Eljaan panisi koetteelle; muuten vain oli mennyt, kun aikaa oli, mitään ajattelematta — tyhmästi kyllä. Eihän Eljas ollutkaan häntä mistään epäillyt eikä moittinut. Oli vain suutuksissaan, kun siellä Annia pahasti kohdeltiin. Mutta niistä hän puolestaan ei vähääkään säikähtäisi. Ja siihen nuottiin sitä puheltiin.
Tuon tuostaankin kävi Eljas Hellaassa. Juonnin tähden ei, vaikka ainahan sitä piti maistellakin. Konsa oli Juhana matkassa, konsa joku muu. Väliin hän kävi yksinkin.
Eräänä iltana siellä Eljaalla oli mieli mennä pahaksi. Kun hän näet tuli ovesta ääneti sisään, havaitsi hän tiskin luona erään upseerin seisomassa Annin vieressä. Selin olivat häneen. Upseeri kiersi käsivartensa Annin ympäri, ja niin se Eljaasta tuntui, että se käsivarsi sai levätä siinä vartalon ympäri estelemättä ja liian kauan. Kauan se tosin ei ollut, sillä kun tyttö Eljaan huomasi, heitti hän upseerin ja tuli pakinoimaan. Eikä Eljaskaan puhunut mitään. Saattoihan se olla erehdyskin hänen puoleltaan; eihän se käsivarsi kenties ollutkaan niin hellästi tytön varrella kuin se hänestä näytti. Mutta hyvin tuo häntä sentäänkin karmasi, että jos se tyttö vietävä kumminkin on viekas ja heittiö ja hän tässä aisankannattajana turhia hapuilee. Mutta toisakseen: hyvinhän hän oli vapaa; jos jotain epäluuloista näki, niin mikäpäs hänen oli tyttöä heittäessään. Katkeranlaista se tosin noin oli ajatella ja toisinaan mieli epäilyttämään; mutta eipä se Eljas sitä paljon ajatellutkaan, ja kaikki jäi entiselleen.
Paljon ne ivailivat toverit häntä noista Hellaan retkistä, mies kun ei vielä ollut älynnyt itsekseen pitää tuumiaan. Kysyivät, eikö siellä jo kohta alkanut jotakin kypsyä, monesko numero hänellä oli ym. Lassi se varsinkin oli kärkäs Eljasta pistelemään, ja vaikk'eivät ne pistokset aina niin syvältä tuntuneetkaan, niin se kumminkin suututti Eljasta. Hänellähän oli rehelliset aikeet.
Mutta Juhana ei puhunut sanaakaan. Eljas kun luki ahkerasti, jotta oli oikein ihme ensivuotiaaksi, niin Juhana arveli, että antaapa hänen haaveksiakin sekaan, eihän siitä juuri haittaakaan ole. Kun se noin työtä tekee, niin ehkä siitä mies paisuu. — Itse hän säännöllisesti kulki tätinsä luona joka sunnuntai, säännöllisesti tapasi siellä Julian, jonka kanssa milloin sanan vaihtoi, milloin oli vaihtamatta. Toisinaan saattoi tytön kotiin Malminkadulle ja käveli sen jälkeen vielä muutaman mutkan kaupungin ympäri — oli sää mikä tahansa, — ja mietti, mitä lie miettinyt.
Ja niin se kului syksy ja vuosi lopulleen.