— Tiedäthän, mistä syystä. En kapakan takia.

— Vaan kapakkatytön takia. — Eiköhän jo ole aika, Eljas, sinun heretä hourailemasta? Muisteleppas vähän kotiasi ja jouluilojasi siellä…

— Älä, Juhana, kajoa noihin. Minä olen jo ajatellut kaikkia, ja minä olen jo edeltäpäin katunut, mutta lähden kumminkin. Minä tiedän, että minulle tulee vaikea ilta, mutta jäljestäpäin olen oleva tyytyväinen, kun olen voittanut heikkouteni.

— Minkä sanon tädille poisjäämisesi syyksi?

— Olen kutsuttu muualle.

— Kapakkaan ihanteitasi palvelemaan?

— Ystävän luo. Vie terveiset. Huh, kun on märkää!

— Ja sinä kahlaat Hellaaseen! Hauskaa iltaa!

— Ei pistele. Terve! — Ajuri!

Se oli siihen aikaan, jolloin eivät rautaiset langat vielä liittäneet »peräpohjaa emäsuomeen». Ei sopinut ylioppilaan lähteä aina joulunajaksi kotiseuduilleen, sillä tukalaksi kävi ajaa yli puolensadan peninkulman kyytipelillä varsinkin kelirikon aikana. Syystäpä olivatkin Eljas ja Juhana jääneet Helsinkiin, vaikka tiesivät vanhusten ja sisarparvien maailmalla olevia muistelevan kaipauksella, ja vaikka itsekin olisivat heidän luonaan mielellään pistäytyneet. Jo olivat he eilisessä postissa saaneet joulumyttyjä, — sukkia, vanttuita ja villahuiveja ja niiden välissä muutamia rusentuneita torttuja. Kirjeitä oli tullut pitkiä ja paksuja, suurilla ja pienillä kirjaimilla, kun näet joka nassakan oli pitänyt itsensä saada veikolle töhrästää. Helliä siunauksia, varoituksia ja kaipauksia oli niissä viljalti kaikissa muodoissa.