Sehän se oli heistä vähän joululta tuntunut. Muuten siitä ei olisi tiennytkään. Aatoksi oli Juhanan täti kutsunut molemmat serkukset luokseen. Sinne menikin Juhana, mutta Eljas ajoi Hellaaseen.
Tapa on näet kaunis semmoinen, että ravintolat kutsuvat vakinaisia vieraitaan jouluaatoksikin iltasta syömään, eikä silloin ole tarvis maksusta välittää. Harva se kumminkin on, joka kutsumusta noudattaa, nuoremmista ainakin, sillä mitkähän ennakkoluulot lienevätkään siihen syynä, — sen illan he mieluummin viettävät jossakin muualla kuin kapakassa. Monenlaisia ristiriitaisia tunteita oli Eljaankin rinnassa, kun hän rämisevillä rattailla ajoi ulos tullista.
Väkisinkin täytyi hänen taaskin käydä arvostelemaan tekojaan ja aikeitaan. Väkisinkin palasivat mieleen vanhat epäilykset: tokkohan hänen puuhillaan oli sitä pontta ja perää, että ne maaliinsa veivät; eiköhän sittenkin kaikki ollut tuulenpieksämistä. Muistoon palasi vielä kotikin, jossa aina rauha ja tyytyväisyys oli tunteita tuudittanut lepoon. — Ja nyt kapakkaan! — Hetkisen tuumasi hän jo pyöräyttää hevosen kesken tietä, paeta pois, pois niiltä tienoilta, katkaista koko unelma, hylätä koko tuuma, unhottaa kaikki jalot aikomukset ja päätökset. Mutta silloinhan hän olisi myöntänyt voimattomuutensa, eikähän siihen nyt mitään syytä ollut. Hetkiseksi hän vain aikoi mennä sinne Annin mieliksi ja sitten palata kotiin, nukkumaan. — Jo häpesi hän äskeistä horjuvaisuuttaan ja epävakaisuuttaan. Silleenkö hän voisi hetkisten epäilyksien vaikutuksesta heittää tytön, jota rakasti, jonka tahtoi pelastaa, heittää hänet hylyksi happanemaan? Vakavin päätöksin astui hän Hellaan eteiseen.
Tukalata oli Eljaan olla tuossa, joskin harvalukuisessa seurassa. Anniakaan ei saanut nähdä kuin sivu suhahtelevan. Isäntä, tiirosilmä ihranaama, jutteli kaikenlaisia kertomuksia vieraitten huviksi, mutta tavallistakaan rattoisuutta ei hän saanut meneilleen, eivätkä lasitkaan tiheään tyhjentyneet, vaikka niissä oli parasta tavaraa. Syötiin sitten makeata ja rasvaista, mutta Eljaalle se ei maistanut. Pitkäksi hänelle kävi aika, raskaammaksi yhä olo.
Tuonko lie Anni huomannut vai muuko häntä kiirehti, mutta tavattoman sukkelasti korjasi hän ruoat pois, laittoi vanhoille herroille liköörit ja kiepsahti Eljaan viereen istumaan. Hyvin hän oli juttutuulella ja iloisena. Puheli puuta heinää, naureskeli raikkaasti ja puheli yhä. Kantoi siihen heidän pöydälleen viiniäkin lasin pari, jota aina väliin maistettiin. Vähitellen siinä katosivat kaikki tukalat tunteet Eljaankin mielestä, katosi ikävä, kaipaus, epäilykset — kaikki. Annin ilo tarttui häneenkin ja karttui yhä, kun siinä juteltiin ja naurettiin; he alituisesti ikäänkuin lähenivät toisiaan. Onni, toivo, luottamus tulevaisuuteen ja sen ihaniin unelmiin viekotti heidät pois todellisuuden mailta.
Ainakin Eljaan. Ensi kertaa hän nyt pitemmän aikaa puheli Annin kera kahden kesken kenenkään häiritsemättä, ja sanomaton oli se viehätys. Ei hän huomannut, kuinka ilta kului myöhäiseksi, ei että muut vieraat vähitellen hajautuivat ja että he jäivät itsekseen. Tytön silmiin oli kiintyneenä koko hänen sielunsa ja sen tajunnat. Ja tuo vartalo hänen vieressään, kuinka se sentään olikin solakka, hurmaava! Se oli kerta oleva hänen omansa, koko tuo otus, joka nauraa kikatti siinä sohvannurkalla. Hän oli onnellinen, voi kuinka onnellinen, — kun vain ne vuodet pian kuluisivat!
Mistä he lienevät pakinoineetkin, ei sitä Eljas jäljestäpäin muistanut. Olivat he pilanpäiten aikoneet matkustaa ulkomaille, pois kaikista Suomen ahtaista oloista ja katsantotavoista, — vapauteen! Niin, Espanjaan he menisivät. Siellä laittaisivat kodin, jos kuin pienen, mutta Eljas ei saisi rakastua yhteenkään tummatukkaiseen espanjattareen, sen vannotti Anni. — Semmoisissa pakinoissa se yö tuli, eikä Eljas arvannutkaan, niin jo kaasua väänsivät pienemmäksi.
Havahtuen ihanista unelmistaan nousi Eljas.
— Joko nyt on niin myöhäinen? — Ei mitenkään olisi hennonut lähteä.
— Onhan se, mutta ei nyt ajeta pois, lupaili Anni, ja veitikkamaisesti hän hymyili, kun täytti lasit. — Istu!