— Lähteä täytyy kumminkin. — Järki käski, tunne pidätti.
— Poispahan tekee mielesi — ilkiö! — Anni mutruili suullaan. Sekös hurmasi.
— Tulenhan minä kohta taas.
— Tulet, kun ovat huoneet täynnä ihmisiä, että tuskin ehtii kättä pistämään. — Mutta seisopas siinä … noin, liikkumatta. Nyt sinä olet juuri saman näköinen kuin silloin ensi kerralla, silloin kun puhetta pidit. Samallalailla posket palavat, ja tuo tukka tunkee silmille kiertämään, — niinkuin silloin.
— Muistatko vielä sen puhe-illan?
— Muistanpa hyvinkin, — aina muistan, niinkauan kuin sinua.
— Veitikka! Samoin minäkin. Mutta lähteä täytyy.
Eljas pakotti itsensä päättäväiseksi ja ojensi kättä. Tyttö tarttui siihen, mutta miten lie ollutkaan, samassa oli huuli huulta vasten. Yht'aikaa olivat syliksi kiepsahtaneet, — ei ollut syy toisen eikä toisen.
Mutta lupaus oli rikottu. —
Kun Eljas vähää myöhemmin tullista asteli kaupunkiin, oli mielensä yhtä musta kuin pimeä, sateinen joulukuun yö. Samea oli rinnan sisusta yksin astujan. Yhden asian hän nyt käsitti selvästi: hän oli surkeasti pettynyt Annin suhteen, joka ei ollut se, joksi hän oli häntä luullut. Mutta vielä surkeammin oli hän pettynyt itsensä suhteen; hän oli mihinkään kauniiseen tekoon kykenemätön, katala petturi, joka valehteli itselleen ja muille, heittiö, joka tekeysi pyhäksi ja oli rietas. Hän oli pettynyt koko maailman suhteen. Hän muisti Juhanan sanat, että kun hän heräisi unelmistaan, niin todellisuus tuntuisi sitä katkerammalta. Nyt oli hän herännyt.