Mutta kovin hereillään olevalta hän ei näyttänyt siinä kulkiessaan. Ulkomaailmaa hän ei huomannut; kaikki oli usvassa. Kuin tajuntaa vailla siirteli hän jalkojaan eikä aina kuivimmissa paikoin. Ei nyt tuntunut povessa kansallista ylpeyttä, kun hän astui Arkadian koruttoman temppelin ohi, ei hän inhonnut saapasvoiteen eikä kaalin katkua, kun Kampin kasarmin seinitse tallusti, eikä muistanut nostaa silmiään pimeässä etsiäkseen ylioppilastalon harjalta latinaisia kultalauseita. Sivu astui vain, kunnes muutamassa kadunkolkassa näki suljetun puodin silatut kiviportaat — ne miten lie väsyneelle silmiin pistäneet — ja niille hän istumaan vaipui. Ei hän siinä paljon ajatellut, sillä ajatus ei juossut; mutta kaikki tuntui niin raskaalta.
Aikaa oli Eljas siinä kappaleen kököttänyt, kun poliisimies sadetakkiin käärittynä verkalleen astuen saapui hänen kohdalleen ja hänen eteensä asettui seisomaan. — Olipahan toinenkin ihminen yön selässä liikkeellä, toinenkin, joka ei jouluyönä sulatellut silavaa ja puuroa lämpöisellä vuoteellaan, vaan joka silti ei huollut, ei huokaillut. Hyvin viehätti Eljaan silloista mielentilaa tuo poliisin varma tyyneys ja tyytyväisyys.
— Hei! Sinä olet minun miehiäni, virkahti hän toverillisesti, kun kotvan aikaa olivat siinä ääneti toisiaan ihmetelleet.
— Mutta jos sinä olet minun miehiäni, niin siirrytään jo tältä portaalta poikemmas.
— Ihan niin, miksipä tässä yksillä portailla. Sinä mukaan.
— Tietysti. Mutta minnekkäpäin tästä käännytään?
— Tänne tai tuonne, samapa se minulle.
— Samapa se. Missä sitä aiotaan yötä viettää?
— Yötä… Kotona tietysti. — Niin, yöhän nyt on.
— Eli aamu. Jouluaamu.