— Jouluaamu, joulu… — Mitä se Eljas silloin kadulla teki pimeässä, poliisin parissa? Pian selveni kaikki. — Toisesta välittämättä lähti Eljas kiirein askelin viilettämään katua ylös, kotiinsa päin. Poliisi seurasi kymmenen sylen päässä katsoen, että osaisiko tuo kotiinsa.
Osasi se. Vanhaa uraa nousi hän rappusia ylös, totuttuun tapaan pisti avaimen reikäänsä ja sulki taas oven sisältäpäin, tottunut oli hän löytämään takinnaulankin pimeässä, — ei siihen ajatuksen apua tarvittu. Vanhaa uulaa riisui hän vaatteetkin päältään ja kapusi sänkyyn.
Vanhaan malliinko lie heti nukahtanutkin, mutta entiseen tapaansa ei hän nukkunut. Rauhatonta oli hänen unensa, levottomana hän kääntelihe ja siirtelihe vuoteellaan, jotta Juhanakin heräsi ja arveli, että uniahan se näkee kai Eljas.
Unia se näkikin; kaikenlaisia hajanaisia, kummallisia unenhoureita synnytti mielikuvitus makaavan kiihtyneessä sielussa. Sukat olivat maatapannessa unehtuneet jalkaan märkinä, ja siitä se lähti.
Hän oli seisovinaan kylmänlaisessa vedessä kotilammen rannalla silmustamassa haukia. Suikale, semmoinen korttelin pituinen mustaselkä, makaili päivänpaisteessa ruohikon rinnalla, ja varovasti työnsi hän pajunsilmukkaa sen nokkaa kohti; oli juuri nykäisemässä, — niin, läpihän se luiskahti ja ui selälle. Eljas jälkeen,— Annin jälkeen, jota virta vei koskea kohden; selvästi hän erotti tytön vaalean tukan, viekkaannäköiset silmät ja solakan varren; suu oli vähän mutrullaan. Eljas syöksyi jälkeen, pelastaakseen häntä, sai kiinni ja kiersi käden varren ympäri. Koski rupesi nielemään; huih kuin se meni huimaavaa vauhtia, ja lystiä oli siinä luikua Annin rinnalla — autuaallista! Mutta Anni erosi hänestä. Hän istui sohvannurkassa ja katsoi, kuinka Anni painui aaltoihin, juuri kuin kaivoon, maan alle. Ja joku huusi: sinä hukkasit hänet, työnsit turmioon! Eljas se työnsi… — Kuka se huusi? Tuoko poliisi?
Äänetihän se seisoi sadetakissa siinä märän kiviportaan edessä, jossa hän istui. Jo lähti verkalleen kävelemään, ja hänen piti seurata mukana. Kampin porttikäytävään he menivät, suureen huoneeseen, — niin, Hellaan salihan se olikin. Kaasu oli väännetty pieneksi. Siinä istui pitkän pöydän ympärillä miehiä, siinä oli upseereja, siinä Lassi veljineen ja Eljas; Anni kulki sylistä syliin, nakkelehti, eikä päässyt pois. Ja kun se suuri karvanaama häntä suuteli, niin itki tyttö ja huusi: Eljaan syy, Eljaan syy! Eljas koetti väittää vastaan, mutta ei saanut sanaa suustaan, vaikka miten koetti, ja sisältä ja ulkoa huusivat kaikki: Eljaan syy!
Kuulivatkohan ne äiti ja sisaretkin sen huudon. Eiväthän ne kuulleet. Siinä ne istuivat niin iloisina ja rauhallisina valoisan joulupuun ympärillä, ja hänkin istui siinä, ja oli sukkia ja vanttuita sylissä. Mutta miksikä se tuo kapakan ihranaama isäntä siellä oli, — Eljasta hävetti. Nyt se antoi hänelle mytyn. Hän kehitti sitä auki, kehitti, kehitti — Annin viekkaat silmät sieltä puljahtivat esiin ja koko tyttö lensi hänelle syliksi ja suuteli — voi kun se suuteli kauan ja kuumasti. Ja äiti seisoi vieressä ja katsoi, katsoi pitkään ja surevasti, — niitä silmiä, voi niitä silmiä, pois, pois ne silmät… Ei, nyt ne tulivat lähemmäs, käsi laskeusi olkapäälle…
— Mitä se tempoilee siinä. Makaa oikealla lailla, että toinenkin saapi nukkua. — Juhana oli taasen herännyt, kun Eljas rauhatonna reuhtoili, ja oli olkapäästä nykäissyt, herättääkseen. — Katso, peittosi, missä on.
— Kenen silmät… — Pimeä oli. Eljas ei oikein herännyt, puolitajuntaan vain.
— Silmät! Vedä peitto päällesi ja nuku!