Niin teki Eljas kuin käskettiin. Juhanan hän tunsi. — Niin, Juhanan kanssahan hän olikin, yhdessä kävelivät ihmistungoksessa siellä maneesin lattialla ja hakivat, — kolmantena se pitkänhoikka marsalkki, sinivalkoinen vaate ympärillään ja litteä lakin latuska kädessään. — Eihän sitä löydy, kun sinä pois ajoit, sanoi Juhana Eljaalle, mutta hän ei uskonut. Yhä he kävelivät ja hakivat siinä isossa huoneessa. Muut tanssivat — ja hakivat, hekin samassa tanssivat ja hakivat, ja kaikki meni ympäriinsä. —
Eljas nukkui sikeästi, unia näkemättä.
Iso päivä oli, kun hän heräsi; kun matami kahvia oli tuonut, ei hän ollut herännyt — siksi siki oli nukkunut. Paljon se oli kai jo kello, koska joulupäivä ei valkene pohjolassa aivan aikaiseen. Pää tuntui raskaalta, ruumista raukaisi: oliko hän ollut illalla juomingeissa? Sukat vielä jalassa… Siitä hän lähti muistamaan koko sen eilisen illan, muisti yksityiskohdissaan, mutta unia sekausi muistoihin, eikä hän heti voinut erottaa, mitä myöten se oli unta, mitä totta. — Juhana kulki ovessa; siitähän hän oli herännytkin, kun kylmän henki vastasi.
— Hei, siitä mies vasta heräilee. Minä olin jo Saksan kirkossa tyttöjä katselemassa.
— Tyttöjä, — kyyn sikiöitä! Kaikki yhdenlaisia!
— Minusta nähden! Taisipa mies joutua rämäviftille jouluaattona. Ja mitä sinä yökauden reuhtoilit ja ukisit?
— Minäkö? Unia taisin nähdä pahoja; eikä ne toki unet kaikista pahimpia olleet.
— Märät sukat jalassa poika nukkunut! Pane nyt edes kuivat.
— Sama se sukille!
— Entä housunlahkeet! Reisiä myöten ravassa!