— Tämä maailma on aivan samanlainen kuin minun housunlahkeeni. Yhtä rapaa. Se vain erotus, että näissä on rapa päälläpäin, mutta maailmassa sisällä — ja ylt'yleensä. — Eljaalle teki hyvää purkaa täysinäistä sisustaansa.
— Vaikka lienee. Mutta noita älä vedä jalkaasi tässä huoneessa. — Ja missä se on kahlannut, kontinut!
— Missäpä täällä pääsnee kahlaamatta, kun on rapaa kiireeseen asti, yhtä lokaa. — Eljas viskasi nurkkaan ne likaiset ja haki esiin toiset, hienot mustat housut. — Hei! Nyt on mies kohta taasen siro ja siisti, ei pölyn hiukkaakaan tahrana, ei moitteen sijaa! Sisältäkin viaton kuin lampaan karitsa. Hiuh!
— Jopa sinä olet oikein joulutuulella. Mustat lasit lienet laittanut eilen Hellaassa.
— Tähän nyt laseja tarvitaan. Näkeehän sen tuppisokea, että tämä maailma on musta ja sakea kuin terva. — Eljas peseytyi ja pyyhkiytyi ja katsoi peiliin. — Mutta poika kun on puhdas ja valkoinen, — jos puhtaampi niin pilassa.
— Jo ovat tainneet viekotella sinulta tytön, koska noin intoilet. — Juhana istui koko ajan hiljaa keinutuolissa ja katseli, kuinka Eljas puuhaili ja puhkuili. Hänestä oli aina lysti nähdä serkkunsa intoilevan, kun tämä oli saanut uuden piston päähänsä, nähnyt tai kokenut jotakin uutta, joka sillä kertaa täydelleen vallitsi hänessä. Jo ensi puuskista arvaili hän tavallisesti, mistä milloinkin oli kysymys, mille puolelle sitä kallistuttiin, eikä hänen silloin tarvinnut muuta kuin parilla sanalla vähän pistää puita uuniin, — kyllä Eljas jatkoi.
— Viekotelkoot! Viekotella lehmää laihoa syömään!
— Ja kuka viekotellut? Kuka muu kuin minä itse, minä, maailmanparantaja ja hän itse, — puhdas enkeli!
— Soo! Entä ne jalot pyrinnöt ja päätökset?
— Täyttäkööt päätöksiään muut, tyhmemmät. Ja ne pyrinnöt! No, jotakin sen sairaan mieli tekee; kiikuttelee itseään taivaan ja maan välillä, jossa ei ole pohjaa jalalle eikä varaa kädelle. Arkailee rypeä loassa, — itse savimukura.