— Sen täytyy olla. Hyvästi siksi.
Taaskin oli Eljas hurmaantunut, eikä salannut sitä ensinkään, kun Juhanan ja Julian kera kolmissakesken poispäin kävelivät. Juhana oli iltaa isoimman osan istunut itsekseen nurkassa, eikä ollut sieltä jaksanut pysyä toisten innostuksen matkassa, ja Juliakin oli aina vakava ja harvapuheinen. Mutta Eljas ei voinut käsittää, etteivät he olleet iloisia, ja väitti heidän tekeytyvän. Kun Juhana vielä empi lähtöään koko maanantaiselle hankiretkelle, arvellen, ettei ne semmoiset olleet häntä varten, ja Julia selitti, ettei hän konttoristaan mitenkään pääsisi, oli Eljas vihdoin yskän ymmärtävinään.
— Te ette viihdy muiden ihmisten joukossa iloisissa seuroissa — no, no kenties te viihdytte paremmin kahdenkesken sunnuntai-iltoina arkkitehdissä, kun istutte kukin nurkassanne ettekä puhu mitään.
— Eljas on hävitön, mutta tottavieköön, monta vertaa paremmin minä siellä viihdyn, ajatteli Juhana, mutta ei virkkanut mitään.
— Mitä se häneen kuuluu, ajatteli puolestaan Julia, hänkin ihan äänetönnä. — Mutta minuun nähden lausui hän kerrankin toden sanan…
— Minäpä viihdyn ihmisten seurassa, jatkoi Eljas, kun toiset vaiti mököttivät. — Ja minä lähden maanantaina hankiretkelle.
VI.
Mutta Eljas ei mennyt hankiretkelle maanantaina, eivätkä sinne menneet muutkaan. Ilma oli kyllä kaunis, raitis ja puhdas, nariseva hanki kannatti kyllä kulkijan, huoneita oli kyllin Oulunkylässä, mutta lähtöä ei tullut. Niin se oli päätetty ylemmissä ilmoissa.
Eli se riippui oikeastaan kamreeri Hallmanin nykyisestä asemasta yhteiskunnassa. — Tällä oli uudesta arvostaan paljon vastuksia ja paljon velvollisuuksia. Ei siinä kyllin, että piti itsensä osata asettua semmoiselle kannalle, että olisi sekä ylempäinsä että alempainsa ja vielä yleisönkin mieliksi — jo se oli helkkarin vaikeaa, — mutta hänen täytyi vielä lisäksi asettaa perheolonsa ja seurustelupiirinsä asianomaiseen järjestykseen, nimittäin semmoiseen, että se samalla vastasi hänen asemaansa yhteiskunnan johtavien henkilöjen joukossa ja oli hänelle itselleen niin edullinen kuin suinkin. — Tuosta kaikesta oli kamreerille paljon huolta.
Ylellisyyttä hän periaatteesta vihasi; hänestä oli väärin ja loukkaavan julkeata elää niinkuin useat hänenkin asemassaan sen pahempi elivät, uhkeasti kuin ruhtinaat maassa semmoisessa, jossa kansan suurin osa vuotensa läpi tuskin jaksoi pitää itseään leivässä ja piimässä. Ei. Kamreeri oli milloin tahansa valmis jyrkästi moittimaan sellaista uhkaylellisyyttä. — Mutta toisakseen, pitihän kaiken olla asianmukaisen hyvästi asetettuna, niinkuin hänen nykyinen asemansa yhteiskunnassa sen vaati, — ei muhkeasti, ei palvovasti, mutta siltä väliltä. Sillä eihän sitä nyt taasen, Herra Jumala, voinut liikanaisella ja huomiota herättävällä ahnaudentapaisella menettelylläkään suorastaan asettua ulkopuolelle niitä piirejä, joihin nyt kerta kumminkin kuului.