Semmoisten periaatteiden mukaan se oli kamreeri asettanut elämisensä. Sen mukaan oli hän, perheen saavuttua uuteen kotiin, myös valinnut seurustelupiirinsä niiden kesken, jotka olivat yhtäläisessä asemassa yhteiskunnassa kuin hänkin. Tulijaispidot oli pidetty, mutta mitään lähempää seurapiiriä ei ollut vielä keräytynyt, — lähimpinä olivat vielä ne, joita oli vanhan kotipuolen tuttavia.
Tyttölapsille, jotka pikkukaupungissa olivat tottuneet iloiseen seuraelämään, leikkeihin ja tansseihin, oli tuo erikoisasema hyvin kiusallinen, eikä taas kamreerin mieleen ollut oikein se, että he yhä enemmän seurustelivat entisten tuttaviensa kanssa. Mutta minkäpä sille teki, ja kun nämä, — enimmäkseen opiskelevaa nuorisoa kumpaakin sukupuolta — panivat hankiretket toimeen, niin eihän hän ollut voinut kieltää lapsiltaan tuota viatonta huvitusta. Hyvin häntä tosin oli epäilyttänyt tuo kotiin kutsuminen, mutta pitihän rukouksiin vihdoin suostua, kun niitä rouvakin kannatti. Jäljestäkäsin tuo kuitenkin yhä enemmän häntä mietitytti ja kadutti, ja hän päätti kutsua »lasten paaleihin» muitakin — uudesta seurapiiristään. Se oli syy, miksi luutnantteja ja muita outoja naamoja oli näkynyt retkeläisten tansseissa. Mutta kamreeri huomasi illan kuluessa hyvin, että tämä seura ei sovi yhteen. Toinen tai toinen aines pois, — ei auta! Ja kun tyttöset taas alkoivat puhua uusista hankiretkistä ja tansseista, niin ukko kävi levottomaksi ja närkästyneeksi. »Antakaa nyt jo olla, en minä viitsi enää kuulla», tuumaili hän. Huolettava siinä oli pulma.
Silloin tuli kamarineuvos P:ltä kutsut tansseihin sunnuntai-illaksi. Se teki selvän asiasta, lopun hankiretkistä. Niiden lopettamiseen tuli lisäksi muita syitä, jotka kauhistivat kamreeria.
Kun luutnantti Lendau, se samainen Hellaan sankari, samana iltapäivänä kävi kamreerin luona muutaman paperin kanssa — luutnantin isä oli arvoltaan kamreeria korkeampi ja tämä oli siis melkein velvollinen siihen paperiin kirjoittamaan, — niin siellä tuli puhe äskeisistä lastentansseista ja niistä monista talonpoikaisista keltanokista, joita siellä oli ollut. Kamreeri selitti, että kun nämä olivat perheessä tuttuja vanhastaan pikkukaupungin ajoilta, niin oli hän katsonut sopivaksi ja kohteliaaksi kerran kutsua heitä taloonsa, vaikkei ollut aikomus niitä useammin seurapiiriin vetää.
Luutnantti sanoi sen kyllä ymmärtäneensä. Muutoin hän heistä yhden tunsikin jo entuudestaan, ehk'ei paraalta puolen, sen näet pitkän, ruskeakiharaisen. Usein oli hänet nähnyt Hellaan ravintolassa ym. yhdessä jonkun huonompiin kerroksiin kuuluvan naisen seurassa; muutamassa julkisessa tilaisuudessa se pariskunta oli erittäinkin yleistä huomiota herättänyt, ja oli täytynyt viimein ohjata ulos molemmat.
— Soo! Vai moinen heittiö!
— Niin, muutoin en tunne, vaikka lie kelpo mieskin, muistui vain mieleeni, kun hänet täällä näin niinkuin etumaisena herrastelevan.
— Se hävitön! Olisitpa silloin sanonut, niin eiköhän olisi taas löytynyt reikä ulos. —
Ja kun tytöt illallispöydässä puhuivat hankiretken lykkäämisestä tiistaiaamuksi sunnuntaisen tanssin tähden, niin isä suuttui. Hän suuttui hyvin harvoin, mutta nyt hän löi kahvelin päätä pöytään, niin että teekupit läikähtivät.
— Sen minä sanon kerrassaan, että niistä on tullut loppu, hankiretkistä ja teidän seurustelemisistanne kaikenlaisten renttujen kanssa. Minkälaisia ihmisiä vedätte te minun huoneisiini, ja vielä muitten ihmisten pariin! Täytyyhän minun hävetä silmät päästäni. Ja luuletteko oikeitten ihmisten enää huolivan meitä joukkoonsa, kun täällä näkevät kaikkea liekoa. Tiedättekö, mikä mies sekin teidän Eljaanne on, joka täällä muka kukkona pöyhisteli toisten vertaistensa parissa? Tiedättekö, että koko kaupunki tuntee hänet irstaaksi heittiöksi, jolla ei edes ole häpyä peitellä siivottomuuttaan?