— Sehän on hänen oma asiansa. —
Näin juttelivat muutamat ylioppilaat, jotka istuivat Kappelissa oluthaarikot edessään ja kuuntelivat soittoa. Kappelissa oli näet soittoa ja mahdoton ihmistungos — niinkuin ainakin ja pyhinä varsinkin. Suomen kaartia suuri osa oli siellä esplanaadilla kävelemässä kynkitysten naispuolisten kanssa, ja iso prosentti pääkaupungin piikoja ja renkejä seisoi tiukalle ahdetussa läjässä soittokomeron edustalla ja ympärillä. Mutta itse kappelissa, sen portailla ja lähimmällä edustalla, istui pienien pyöreitten pöytien ympärillä »parempia» ihmisiä eri joukoissa juoden olutta ja viiniä. Siellä oli miehiä ja naisia, oli arvokkaita silkkihattuherroja, pullevia rouvia, nuoria poikia, oli neitosia, oli ylioppilaita. Pienissä parvissa he istuivat, puhelivat, tekivät toisistaan havaintoja ja pilkkaa, — ja joivat.
Vastamainittujen ylioppilaitten läheistössä istuivat Juhana ja Eljas ja tekivät havaintojaan, eli Juhana istui ja Eljas teki havaintoja.
— Tuommoista miestä minä sanoisin onnelliseksi, puhui Eljas, — kuin tuo lihavahko herra tuossa, maanviljelijä arvoltaan, mutta Helsingissä hän elää koroillaan ja tuloillaan. Hänellä on melkein kuin jalansija ulkopuolella tätä ahdasta yhteiskuntaa, hän on riippumaton maailman meiningeistä, ei tarvitse kumarrella ketään, ei kuunnella ketään. Mutta myöskään hän ei ole mikään ruhtinas, ei valta- eikä raharuhtinas, jolla olisi velvollisuuksia muita kohtaan ja asioita heidän kanssaan. Elelee vain missä tahtoo, kenen seurassa miellyttää, yhtyy mihin puolueeseen, mihin rientoihin näkee järkevimmäksi yhtyä, toimii niiden eduksi kykynsä mukaan — eikä kellään ole oikeutta tulla häntä komentelemaan.
— No mikäs tekee juuri hänet noin riippumattomaksi?
— Mikäs, kuin raha? Sattuu mies perimään eräitä tuhansia — niillä on hän onneensa autettu; toinen vaikka tekisi pikku ihmeitä saapi kumminkin kaiken ikänsä veloissa nuhertaa ja tiukennella suolivyötään ja kumarrella jokaista tusinaporvaria, joka on saanut keplotelluksi itselleen pikkuisen rahoja. Onko se kohtuus?
— Onhan se siitäkin kohden maailma vähän vinossa. Minkälaisia vastauksia olet saanut takuupyyntöihisi? — Juhana arvasi, mistä kohden se taas Eljasta kipeimmästi nipisti.
— Minkälaisia! Yksi on vasta saanut maksaa tuhansia eikä koskaan enää mene takuuseen, toista ei rouvansa lupaa, — akkavalta näet, — kolmas kirjoittaa, että niin epävarmaa asiaa kuin tasautumattoman nuoren miehen tulevaisuutta hän ei voi taata. Voivat ne olla oikeassakin, mutta jos niihin kahteen kirjeeseen, jotka minulla taasen on maailmalla, tulee samanlaiset vastaukset, en tiedä muuta neuvoa kuin ruveta hampuusiksi eli pap… — Ka, hitto, Lassia! No tuo nyt on naurettavaa!
Lassi käveli sinne taluttaen käsivarresta Antin sisarta. Kihloissa siis! Oli siitä tosin puhuttu, ja itse oli Lassi siitä varsinkin puhunut, että niin tulisi käymään, mutta naurettu oli sille puheelle eikä todeksi uskottu. Lassi kyllä oli vanhastaan tunnettu ajattelemattomaksi, mutta mikäpä tyttö voisi olla niin typerä, että menisi kihloihin ylioppilaan kanssa, nulikan, josta ei vielä tiennyt, tulisiko siitä miestä koskaan? Mutta siinä sen nyt näki! Lassi käveli siinä uljaasti selkä suorana ja pää pystyssä taluttaen morsiantaan, ja sehän se Eljaalta kirouksen päästi. Mutta hän nousi kumminkin kohteliaasti, tervehti ja toivotti onnea.
— Onpa se tyttökin höperö, puhui Eljas, kun kihlatut olivat siirtyneet ohi. — Mennä nyt kihloihin vuodeksi tai puoleksi ja sitten purkaa, sillä ei suinkaan Lassista ole naimaan, jos lie koskaan, mutta ei ainakaan kymmeneen vuoteen. Lääkäriksi mies aikoo ja nyt kihlaa! — Isää sanovat tosin talonpojat pohataksi, mutta kauaksiko ne arkunpohjalta rahat riittävät, kun niitä kovin paljon menee, eikähän se toki ukkokaan viimeisiään anna. — Kas kuinka rakkaina! Lassiksi tuo ei ole kumma, mutta kun tyttökin…