— Rakkaus, näet, Eljas, ei ole mikään potaatti.
— Rakkaus — höpsis! Vai aiotko sinäkin rakkaudesta kihlata Julian, ehkä jo tänä iltana teatterissa, — ja sinuksi tuo sentään olisi toista.
— Ne ovat asioita, joita sinä et ymmärrä. Juodaan pukit pohjaan ja lähdetään.
— Minäkö ymmärrä? Minulla oli sielläkin maalla kolme henttua peräkkäin, joihin kaikkiin olin pikeytynyt kuin tervaan, — ei vain ollut yhtään kyllin rikasta.
Juhana meni arkkitehtiläisiä noutamaan, ja Eljas käveli hetken kuluttua Arkadiaan suoraan Lassin ja hänen morsiamensa kera. Rakkaina nämä kuhertelivat ja puhua lirkuttelivat kuin lintuset, niin että Eljasta, joka siinä kolmantena oli, melkein tympäisi, ja hän ajatteli, että parempi olisi itsellenne kuta vähemmin kuhertaisitte, — vieläpä sen näette.
Heidän viereiseen aitioon osuivat teatterissa Juhana ja Julia istumaan, ja usein kääntyivät Juhanan silmät kihlattujen puoleen. Onnellisia he näyttivät olevan, puhtaasti onnellisia. Ja taas kääntyivät Juhanan silmät Juliaan päin, ja hän ajatteli, että miksei voisi hänkin olla yhtä onnellinen; Eljaskin oli sanonut, että häneksi se ei niinkään kumma olisi, jos kihlaisikin. Ja mitä se siitään paranee viivyttelemällä, jos siitä milloinkaan on tolkkua tuleva. Ei ollut heidän välillään tytön kanssa tosin koskaan puhuttu viittaustakaan sinnepäin, vaan sen tiesi Juhana kumminkin, että hänen menestyksensä olisi varma. Miksei hän voisi jo tänä iltana puhua puhtaaksi suunsa ja sydämensä? Puhuttavaa tuntui olevan niin paljon.
Näyttämöllä juuri esitettiin, kuinka kaksi rakastavaista heitti viimeiset, sydäntä särkevät jäähyväiset toisilleen — — iäksi päiväksi. Heidän ei sallittu mennä yhteen; ylpeys esti, säätyerotus esti, vanhemmat estivät. — Niistä Juhana viisi välitti. Mutta siihen se loppuikin toinen näytös. Suurin osa yleisöä meni ravintolapuolelle teetä eli muuta juomaan. Ovella oli Eljas jysähtää puhki muutamaan lihavaan herraan, — niin, kamreeri Hallmanhan se olikin, ja perhe oli muassa. Eljas tervehti kohteliaasti ja sai ystävälliset vastaukset; ei hän mennyt siinä vähääkään hämilleen muistaessaan entisiä aikoja ja minkätähden hän kerran oli joutunut heidän seurastaan pois, sillä hän oli jo oppinut, että ainoastaan rohkeudella ja hävyttömyydellä tässä maailmassa eteenpäin päästään. Ja kun hän siinä ahdingossa joutui Sylvin rinnalle seisomaan, aloitti hän heti keskustelun vapaalla, sujuvalla tavallaan.
— Suomalaisessa teatterissahan olette, miten se on ymmärrettävä?
— Miksi niin, me käymme täällä aina toisinaan.
— Todellakin, en olisi luullut teidän täällä viihtyvän.