— Näytteleväthän täällä paremmin kuin ruotsalaisessa, ja kieli ei tee vaikeutta entiselle maalaiselle. Voisin vaikka huomauttaa vikoja heidän lausumistavassaan.
— Sepä harvinaisen ilahduttavaa… — Näyttelemisestä ja teattereista he sitten jatkoivat puhettaan hetkisen. Mutta syyt kamreerin ja hänen perheensä oloon suomalaisessa teatterissa olivat kyllä haettavat syvemmältä kuin Sylvia sanoi, eli ne riippuivat nekin kamreerin valtiollisesta ohjelmasta. Ei ollut hyvä suututtaa jyrkkyydellä tai halveksimisella mitään puoluetta, parempi oli niitä mielistelemällä tehdä kaikki suopeiksi itselleen ja keikkua sillä välillä. Oli taas suuri etu olla suomalaisuuteen kallistuvien luvussa, ja sitä asemaa tahtoi kamreeri ylläpitää. Siksi piti väliin esiintyä sen puolueenkin piireissä.
— Milloin Leopold tulee sinua täältä noutamaan, kysyi Alma, kääntyen sisarensa ja Eljaan puoleen.
— Anteeksi tietämättömyyteni, kiiruhti Eljas sanomaan. — Saan siis toivottaa onnea kihloissa olevalle.
— Paljon kiitoksia. Sulhaseni ei joutanut tänne mukaan kanssamme, mutta lupasi tulla noutamaan minua täältä yhdeksän aikaan.
Hetkisen kuluttua näkikin Eljas vanhan tuttavansa, luutnantti Lendaun tulevan ja tervehtivän ja kohta vievän hymyilevän Sylvian käsikoukussaan pois. Alma seurasi mukana, mutta kamreeri rouvineen jäi vielä kolmanneksi näytökseksi istumaan. Silloin oli hänkin jo mielestään täyttänyt kaiken vanhurskauden, ja lähti.
Viimeisellä väliajalla istui Eljas itsekseen paikoillaan, viitsimättä lähteä ravintolaan tungeskelemaan. Eivät häntä nyt miellyttäneet teatterit eivät muut; kaikki tuntui niin tyhjältä ja teeskennellyltä. Kiikarilla katseli hän pitkin melkein tyhjiä rivejä ja luki sitten kattoon maalattuja kirjailijain nimiä. Silloin sattui hän laskemaan putken ylimmäistä riviä kohden, paratiisiin päin, ja samassa kohtasivat hänen katsettaan tutut silmät, tutut kasvot ja pää, joka nyökäytti hänelle tervehdykseksi; siihen tervehdykseen hän vastasi, vaikka se oli tuiki sopimatonta. Niin — Hellaan Annihan se oli tuo, joka paratiisista tervehti. — Tukholmassa! tiesinhän minä, sopersi itsekseen Eljas. Ja vasta meni täältä se luutnantti Lendau, taluttaen autuasta morsiantaan. Tuommoista pesäkuntaa minä kerran haaveksin parantavani, tuotakin tyttöä pelastavani! Höpsis!
Jo ennen näytelmän loppua, pikkuista ennen kuin siellä nuoret rakastavaiset olivat vihdoinkin saaneet toisensa ja kaikki oli päättynyt onnellisesti, nousi Eljas ja hiipi teatterista pois yksin. Kotiinsa hän aikoi mennä, mutta pistäysi kumminkin ohimennen ylioppilastalon eteisessä katsoakseen olisiko siellä kirjeitä. — Kas, oli kerran ihmeeksi, oli kirje oudolla käsialalla. Keltähän tuo… Jaha, entiseltä isännältä … ja mitä se vastaa? Eljas luki: »— — — Kaunista ja mieluistakin olisi auttaa eteenpäin pyrkiviä nuoria ja toivorikkaita, mutta perheellisenä ja jo vanhana miehenä olisi ihan kevytmielistä minun sitoutua takuisiin siksi suurista summista aivan epävarmalla vakuudella, varsinkin kun minulle on kerrottu, että sinä et luvuistasi ole tarpeellistakaan huolta pitänyt, vaan enemmin muihin joutaviin aikaasi tuhlaat…»
Eljas rutisti kirjeen kokoon, tukki sen taskuunsa, painoi lakin syvemmälle päähänsä — kolakka oli syksyinen ilta, — pisti kädet taskuihin ja lähti niin ulos jatkamaan matkaansa. Käveli katua alas, toista takaisin vetäen verkalleen jalkojaan perässään ja miettien asioitaan mieli täynnänsä katkeruutta. —
Sillävälin päättyi näytäntö teatterissa, ja ihmisiä lappoi ulos oven täydeltä. Juhana ja Julia tulivat myös siinä virrassa, joka Heikinkatua pitkin vieri kaupunkiin. Ääneti he kulkivat, — eihän siinä joukossa juuri sopinutkaan puhua, mutta Juhana arveli, että kun he poikkikadulle kääntyisivät, niin silloin se paremmin sopisi. Ja ylöspäin he pian kääntyivätkin Simonkatua, mutta senkin kävelivät kokonaan ääneti. Vasta siinä mutkassa, jonka katu nakkaa vasemmalle, sai Juhana virketyksi: