— Niin olenkin jo, tunnin perästä. — Pois! Mitenkä minä lähden, kun en pääse. Ja jos pääsisinkin, niin minne? Onko minulla isänkotia, johon voin huoletta ajaa seljälläni loikoilemaan, sulattamaan lohta ja viiliä ja odottamaan parempia aikoja, niinkuin moni muu? Minulla on ja syntyy karhuja kaikkialla. — Isän kuoltua oli Eljaan äiti nuorempien lasten kouluttamista varten muuttanut maakuntakaupunkiin, jossa eli niukkaa elämää.
— Hyh! — Juhana käveli yhä Eljaan kertoessa siltaa edestakaisin ja rypisteli otsaansa. Hänellä oli hyvin hellä sydän, ja varsinkin serkkunsa eduksi olisi hän ollut valmis tekemään mitä suinkin hänen mahdissaan oli. Mutta mitä tuommoisista sotkuista saattoi tehdä? Jos kerraksi olisi kyennytkin auttamaan, niin siitä asiat vain pahenivat, eikä se miestä auttanut vähääkään. Tuo asiain epätoivoinen tila ja hyvän neuvon puute kävi Juhanastakin sietämättömäksi, hän ei ymmärtänyt, mitä hän sanoisi ja neuvoisi — ja se tuskastutti.
— Ei tuntiakaan enää ja nimet ovat menneet, ja muilta en saa sitten koskaan, puheli Eljas huoaten ja vaipui hervotonna sohvan nurkkaan.
— Ja minulleko sinä tulit tuota viheliäisyyttäsi kertomaan, juurikuin minä siihen olisin syypää. Minkä Herran nimessä minä sille teen? Omat asiani eivät ole paljoa paremmat, niistä minulle on kyllin huolta. Miksi minulle tulet kurjuuttasi purkamaan? — Juhanan kärsivällisyys oli lopussa ja näin häneltä pääsivät nuo huudahdukset.
Eljas katseli serkkuaan pitkään ja kauan, vavahti sitten hiukan. Juhanakin oli siis häneen kyllästynyt, suuttunut; hän oli jo rasitukseksi kaikille, kiusaksi, ja enin itselleen. — Eljas nousi ylös ääneti, tapasi lakkinsa ja lähti sanaa sanomatta.
Portailla ehätti hänet kumminkin Juhana leppyneenä jo ja katuen äskeistä kiivastumistaan. Hän tarttui serkkuaan käsivarresta, ja niin he yhdessä kävelivät ulos.
— No, no, älähän pahastu, vaikka minä siinä tarpeettomasti tuskausin. Koetetaanhan nyt asetella asioita jollakin tapaa. Vielä on puoli tuntia aikaa, minä pistäyn ohimennessä arkkitehdissä lainaamassa satasen — sitä ei ollut Juhana ennen koskaan tehnyt, — ja muut velat voitaneehan järjestää nekin vähän vakavammalle kannalle.
— Vaikea sinun taitaa olla sieltä lainata, ja takaisinhan se on sekin maksettava. Ja pitäähän minun elääkin. — Hiiteenhän se kumminkin minut viepi, samapa jos jo tänään taikka viikon perästä. Mutta vielä elää juutalainen.
— Juut… Syö jo äimiä Eljas, sinäkö proosikseen?
— Sinne se tulee meno ennemmin tai myöhemmin.