— Mitä vielä, tätilästä kyllä saadaan, eikä ole sinne niin hoppu takaisin maksaa, ja muutkin asiat kyllä asetellaan. Mutta on se toisakseen aivan tarpeellista, että sinä nyt siirryt tästä maalle, aluksi ainakin. Minä kirjoitan huomisaamuna kotiini, että sinä tulet sinne joksikin aikaa.
— Sinun kotiisi — ei veli, niistä ei tule mitään.
— Ole huoletta, kyllähän sinä siellä sentään toimeen tulet, vaikk'eivät siellä liiat prameudet haittaa. Vanhuksista minä vastaan. Siellä voit ehkä tehdä jotakin kirjoitustyötä, ja sieltä voit paremmin koettaa saada rahojakin; ja jos et saa, niin antaudut rautatielle tai lääninhallitukseen tai muualle. Eihän nyt vielä ole epätoivon syytä.
— Eihän tässä ole, siltä se on näyttänyt tämänkin viikkoa! Ja miten sinä luulet täältä päästävän?
— Jokin satanen, neljä, viisi, nyt aina saadaan, ei se kalahda kumpaiseenkaan laitaan.
Silleen lohdutteli Juhana Eljasta, ja serkukset tunsivat toisensa. Juhana häpesi, kun oli syyttä suotta ottanut närkästyäkseen huolestuneelle serkulleen, jota hänen juuri oli velvollisuus auttaa koronkiskojien kynsiin joutumasta, ja Eljas häpesi, että oli hetkeäkään luullut Juhanan häneen todella suuttuneen.
Ja Juhanan ehdotuksen mukaan asiat järjestettiin siten, että Eljas jo ensi viikolla pääsi lähtemään Helsingistä. Huononlaista oli Juhanankin taloudellinen toimeentulo, ja kun hän nyt vielä serkkunsa eduksi sitoutui kaikenlaisiin asioihin, kävi se yhä enemmän huolestuttavaksi. Ja Eljasta pitivät jo useimmat huonon jäljelle joutuneena, menneenä miehenä, haaksirikkoutuneena, joka jo ennen pitkää kai jossakin maan nurkassa tulisi alituisissa puutteissa ja huolissa elää kitkuttamaan surkeata elämätä, niinkuin monet muut hukkaan joutuneet nerot. Kun se kerta noin oli lähtenyt vierimään, niin ei se ennen pysähtyisi, kuin mies ryysyissä kulkisi ryyppylanttia kerjäämässä. Sitä oli nähty ennenkin, oireet olivat samat. Semmoista ajatteli jo vähin Juhanakin, mutta toivoi kumminkin, ja oli iloinen, kun sai serkkunsa ajoissa pois.
Hyvillä mielin hän siis samana päivänä, jona oli saattanut Eljaan asemalle, meni tätinsä nimipäiville. Harvemmin oli hän viime aikoina siellä käynyt. Sen teatteri-illan jälkeen oli kulunut kuukausi, niin ettei hän ollut näyttäytynytkään, — Juliata näet ei tahtonut tavata, — ja Julia oli pysynyt saman verran aikaa poissa. Mutta sitten eräänä pyhänä tulivat he kumpainenkin ja sopertelivat rouvalle kumpikin erikseen saman syyn, että näet olivat sattuneet olemaan muualla. Mutta sen jälkeen kävivät he arkkitehdissä niinkuin ainakin, tapasivat toisensa, puhelivatkin joskus ja olivat niinkuin ennenkin. Mutta tyttöä ei Juhana sen koommin kotiin saattanut — ei! Arkkitehdissä olivat tavallistakin ystävällisempiä; kyselivät Eljaasta ja hänen aikeistaan ja tuli sitten puhe Juhanankin toiveista ja tulevaisuudesta. Arkkitehti kehoitti Juhanata toimeliaammin leipäpaikkaa hankkimaan, kehoitti häntä puuhaamaan sitä varten suoranaisemmin ja innokkaammin, käymään asianomaisten, vaikuttavien henkilöiden luona kumartelemassa. Käski empimättä vain hakea virkoja, joita saattoi hakea, jos kohta ei olisikaan toivoa niitä saada, sillä siitä on aina etua, kun yritteleekin ja tekeytyy huomatuksi.
— Mutta kun on niin paljon muita, soperteli vastaan Juhana.
— Paljon on, mutta ei auta. Jos sinä siellä ylimääräisenä istut äänetönnä ja unhotettuna, niin saat kai semmoisena pysyä kymmenen vuotta, eikä kukaan tule sinulle sittenkään paikkaa tarjoamaan. Onko sinulla ketään tuttavia ylempäin virkamiesten joukossa?