— Ei ketään. Ketäpä minulla olisi?
— Se on vahinko, mutta ei se sentään tee mitään. Käyt vain esittämässä itsesi, pyytämässä puoltosanaa. Niitä on aina toisinaan auki joitakin sijaispaikkoja ja pikkuvirkoja, mitättömiä tosin. Mutta kun semmoisenkin kerran onnistuisit saamaan, niin se olisi jo suuri askel eteenpäin, — niin, sillä olisi jo melkein kaikki voitettu, mitä nyt voi toivoa. Kun kerran on portailla, niin kyllä sitten aina sisälle pääsee. Sinulla kai ei nykyjään ole mitään tuloja?
— Ei muuta kuin mitä vähän syrjätöistä, kirjoituksista.
— Niistä on vain haittaa, heitä ne jo ajoissa. Vakinainen paikka, jos pienikin aluksi, se olisi toista. Ja sellaisia nyt tavallisesti saapi, kun oikein koettaa, eihän se mikä mahdottomuus ole. Ja silloin olisi asemasi vakaisempi, silloin voisit jo omaa kotiakin ruveta ajattelemaan.
Kun arkkitehti mainitsi oman kodin, käänsi Juhana tahtomattaankin katseensa Julian puoleen, joka, vaikka istui syrjässä käsityönsä ääressä, kuitenkin heidän puhettaan kuunteli, ja myöskin samassa nosti silmänsä ylös, niin että heidän katseensa osuivat vastakkain. Ja ne katseet käsittivät toisensa, vaikka eivät silmänräpäystäkään vastakkain olleet. Välähti tuokion vain, mutta tulta ja toivoa! — Juhana soimasi itseään tyhmyri-pöllöksi, kun ei ennen ollut tehnyt kaikkea mahdollista saadakseen asemansa vakaisemmaksi. Nyt hän päätti koettaa kaikkia keinoja, kaikkia kiertoteitä, voidakseen tulevaisuudessa, niin läheisessä kuin suinkin, perustaa oman kodin. Vielä oli aikaa. Hän päätti lähteä kumarruksille, kamreeri Hallmanille ensiksi, hänhän oli ainoa, joka oli vähääkään tuttu.
Tuo päätös häntä innostutti, eikä hän voinut olla sitä Julialle kertomatta, kun he taas vierekkäin sattuivat istumaan. Ja tyttökin kehoitti hymyillen häntä toimimaan, — sillä tukalatahan se kai on elää pitemmän aikaa noin epävarmalla kannalla. Mutta silmiin ei uskaltanut katsoa, ne olisivat puhuneet paljon enemmän, — liiaksi.
Kun siis arkkitehti vielä hyvästellessä neuvoi häntä kaikkialla katsomaan eteensä ja sanoi, että maailmassa pitää rientää ja reistailla maailman mukaan, niin oli Juhana ihan samaa mieltä — vaikka tuo kumartelemisaate häntä tosin vähän tympäisi. Jo huomispäivänä aikoi hän harjata hännystakkinsa ja opettelipa jo ruotsiksi puheen, minkä kamreerille sanoisi. —
Mutta tekemättä ne jäivät kumminkin Juhanalta sillä kertaa aiotut kumarrukset. Muutamia päiviä myöhemmin makasi hän näet klinikassa, houri kuumeessa.
Taudin teitä, niitä ei osaa arvata. Kaupungissa oli lavantauti liikkeellä ja pieni vilustuminenko kylmässä huoneessa sille lie valmistanut sijaa vai mikä. Aamulla Juhana tunsi pahoinvointia, iltapäivällä pani jo pitkälleen ja parin päivän perästä tuli lähtö klinikkaan.
Siellä makasi Juhana kauan ja huonona. Ja kun viimein tauti hellitti ja hän alkoi toipua, olivat sittenkin surkeanlaiset hänen päivänsä. Maata piti siellä toisten kituvaisten seurassa, hoitokin oli kehnonlaista ja epäystävällistä, harvoin uskalsi joku toveri tulla häntä tapaamaan. Täti kävi pari kertaa, sittenkuin vihdoin sai tiedon hänen sairastumisestaan.