Mutta Juhana oli niinkin tyytyväinen ilottomaan potilaana olemiseen. Sillä joka sunnuntaiaamu tuotiin tuolille hänen vuoteensa ääreen vihkonen tuoreita, kauniita, tuoksuvia kukkia, ja Juhana tiesi, mistä ne tulivat. Juhana tiesi, kuka se häntäkin muisteli, ja ajatteli, että moni on häntäkin onnettomampi. Ohi ne menevät vielä nämä kovat päivät, ja iloisemmat koittavat. Ja kun hän siksi oli toipunut, että jo pääsi kävelemään, tuli Julia itse kerran tädin seurassa kukkia tuomaan. Silloin kohosi hieno puna kalvakalle poskelle ja likeltä piteli, ettei kyynel kimaltanut silmän nurkassa; tauti oli näet miehen pehmentänyt.
Kotoaan toi hänelle täti taas pitkät kirjeet. Niissä pyydettiin häntä tulemaan kotiin voimistumaan niin pian kuin jaksaisi. Eljas, joka siellä oli voittanut kaikkien suosion, kuului lähtevän pian takaisin Helsinkiin papiksi lukemaan.
— Takaisin … papiksi… Juhana luki sen kolmeen kertaan. Hyvin se häntä ihmetytti, kun sitä ei tarkemmin selitetty. Juhanan vanhemmat olivat vanhoillisia ihmisiä, ankaran uskonnollisia, jyrkkiä puhdaskirkollisilta mielipiteiltään, oikein »vanhan testamentin ihmisiä», kuten Eljaan oli ollut tapa sanoa. Kaikki uudet ilmiöt, eivät ainoastaan liikkeet ja aatteet, joista he tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, vaan myös kaikenlaiset keksinnöt, ajanmukaiset parannukset ja muutokset olivat heistä maailmanlopun enteitä. Juhanaa oli hyvin epäilyttänyt lähettää serkkuaan kaikkine vapaamielisine aatteineen tuohon ahdasmieliseen, joskin ystävälliseen kotiin. Hän oli pelännyt, että kun niin vastakkaiset ainekset jysähtäisivät yhteen, niin hyvä sopu pian pilautuisi, ja oli katsonut tarpeelliseksi oikein kirjeessä pyytää vanhuksia olemaan pitkämielisiä. Ja nyt sai hän tietää, että Eljas oli siellä kaikkien suosiossa ja tulee pian Helsinkiin papiksi lukemaan. Kummallinen käänne!
Eljas itse ei koko talvena ollut kirjoittanut kellekään, ei Juhanalle eikä muille. Huhuna vain kerrottiin, että hän olisi puuttunut kotipuolessaan vallitseviin uskonnollisiin rientoihin, kerrottiin, että hän olisi liittynyt hihhulilaisuuteen, ruvennut tuon laajalle levinneen lahkolaisuuden varsinaiseksi pääapostoliksi. Tuota nyt eivät toverit Helsingissä uskoneet, he nauroivat koko sille huhulle. Ja toiselta puolen kuuluikin, että hän juuri oli esiintynyt mainitun lahkolaisuuden ankarana vastustajana, saarnannut kirkossa ja seuroissa sitä vastaan ja innokkailla ja hartailla puheillaan saavuttanut suurta kansansuosiota.
Tuollaisia suupuheita niitä oli kulkenut, tietysti löyhiä huhuja, joihin ei paljon voinut luottaa, kun Eljaalta itseltään ei mitään kuulunut. Mutta jotakin peräähän niissä nyt kai täytyi olla, ja tovereista arvelivat muutamat Eljaan pahanlaisesti ilveilleen, toiset hänen joutuneen mielenvikaan.
Mutta eräänä iltana, kun jonkin kokouksen jälkeen ylioppilastalon kapakan puolella istui joitakuita ukkosia juttelemassa tuutingin ääressä, sattui joku taas mainitsemaan Eljaan nimen.
— Nyt minä tiedän sen varmasti, on niissä puheissa sittenkin perää, huudahti muudan, katkaisten entisen keskustelun.
— Ettäkö hän olisi hihhuliksi ruvennut?
— Ei, muuten vain yhtynyt siihen kirkolliseen herännäisyyteen, joka niillä paikoin nykyjään on hyvin valtava ja johon hänen setänsäkin kuuluu, — ruvennut uskovaiseksi.
— Liekö jo körtitkin laittanut. Ja mistä sinä nyt sen niin varmasti tiedät?