— Minä sain kirjeen velimieheltäni, joka siellä oli käynyt. Eljas kuuluu siellä seuroissa kulkeneen ja seuroja pitäneen, saarnanneen, puhuneen, lukeneen ja veisanneen. Sanalla sanoen: tehnyt parannuksen ja parantanut muita.
— Loruja! Eljas, joka aina oli niin vapaamielinen ja järkevä.
— Eihän se mikään mahdottomuus ole, puolusti joukossa muudan. — Eljas oli hyvin tunteellinen ja vaikutuksille herkkä, hän koetti ja rientoili jos jonnekin päin, yhdestä tuumasta nakkautui toiseen, — miksei siis uskonnonkin helmoihin, jolla on niin suuri vaikutus ihmisiin?
— Ja kun hän vielä viime aikoina oli joutunut ahtaalle ja maailma kaikilta puolin tuntui sulkeutuvan hänelle, kun hän jo alkoi kyllästyä jokapäiväisiin, joutaviin riitoihin, niin onpa luonnollistakin, että hän siihen tuli turvautuneeksi. Kenties hän, niinkuin moni muu, näki turhuudeksi kaikki nämä maailman riennot ja haki rauhan satamaan. — Näin puhuja oli teologi.
— Minä olen Tuomas, jos niinkuin jatketaan puhetta vertauksissa. Minä en usko koko herännäisjuttua. Mikä se nyt miehen parissa kuukaudessa olisi kääntänyt!
— Saatpahan nähdä, kun hän itse tulee tänne jonkin ajan perästä.
— Tänne? Mitä varten?
— Papiksi lukemaan tietysti.
— Papiksi! Ja millä rahoilla? Aikooko hän maksaa velkansakin, ja sitten vielä lukea täällä papiksi? Mistä Eljaalle ne rahat?
— Sitä en tiedä, tulevan vain kuuluu.