Mutta joukosta eräs napsautti sormiaan ja päästi naurun:
— Nyt se peijoonin poika on hoksannut viimeisen hätäkeinon. Eli ei juuri hoksannut, sillä johan sitä on ennenkin käytetty.
— Ettäkö olisi heittäytynyt?
— Heittäynyt uskonnolliseksi tietysti, pitänyt saarnoja ja veisannut sionia, veitikka. Poikennut tositeologisille poluille. Siten puijannut herännäisyydellään ukkoloilta rahoja, — siellä on ukkoja semmoisia kyllin, jotka mieluiselle papinkisällille kaivelevat setelejä arkun pohjalta, kunhan mies itkettää heidän eukkojaan! — Sitä keinoa on ennenkin käytetty.
— Liekö käytetty, mutta Eljas ei semmoisiin keinoihin kajoa. Hän on puhdasluonteinen, tervesydäminen mies, eikä ryhdy mihinkään vastoin vakaumustaan. Kevyt on hän kyllä, mutta petosta ja valetta hän vähimmässäkin inhoaa, saatikka sitten tunteen arimmissa asioissa.
— Hätä kun käskee, niin la-la-la — hiiteen vakaumukset. —
Minkätähden sitten papiksi, ja mistä ne rahat?
— Ehkäpä on saanut rahat sieltä maalta ja ehkä rupeaa papiksi, mutta miks'ei vakaumuksesta?
— Ei Eljas mikään tyhmä mies ole koskaan ollut. Henki raiska on kallis ja papin pala lihava — vakaumusta kylliksi! Eivätkä ne sen kauniimpia ole monen muunkaan vaikuttimet. — Hän puhui teologille.
— Kaikiksi se tosin ei näyttäisi kumma olevan, mutta Eljas oli aina, vaikka vapaamielinen, kumminkin suora luonteeltaan, — jota ei monestakaan muusta voisi sanoa.
Keskustelu oli livahtanut arkaluontoisille paikoille, ja sentähden ryhtyi eräs vanhempi jäsen sovittelemaan.