— Älkäähän riidelkö. Pääasia nyt on, että Eljas on saanut rahoja ja rupeaa papiksi. Syyt ja vaikuttimet olkoot hänen asianaan. — Puhutaanpa jo muistakin. —
Vaikea sitä olikin syrjäisen arvostella, oliko Eljas pyörähtänyt elämän uudelle polulle halusta vaiko pakosta. Kenties sovittelemalla kumpaisetkin vaikuttimet mahtuisivat samaan päätökseen, ei kokonaisuudessaan, mutta osaksi, noin vähän muodostelemalla. Ei enemmän toinen kuin toinenkaan, mutta kumpainenkin saattoi siihen vaikuttaa.
Eikä Eljaskaan ruvennut lähempiin selvityksiin, kun hän huhtikuun viime päivinä saapui Helsinkiin ja kirjoitutti itsensä jumaluusopilliseen tiedekuntaan, — ei ruvennut selvittämään Juhanallekaan, vaikka hän tälle muuten oli hyvin ystävällinen ja kiitollinen. Eikä tämä taas kysynytkään. Juhana oli vasta päässyt sairashuoneelta pois, oli voimaton vielä ja työhön kykenemätön. Eljas koetti auttaa ja huvittaa häntä kaikin keinoin, teki hänen seurassaan kävelymatkoja, istui illoin hänen luonaan juttelemassa, avittelipa kirjoitustoimissakin, kun Juhana vähitellen rupesi virastossa käymään. Ja Juhanan raha-asiat, jotka taudin aikana olivat ihan häiriölle joutuneet, järjesti nyt Eljas vuorostaan. Sillä rahoja hänellä oli; vaikka kaikki entiset pikkuvelkansa maksoi pois, niin riitti vielä Juhanatakin autella. Mutta rahalähteitäänkään ei Eljas sen tarkemmin kertonut.
— Kävithän sinä kaupungissa omaisiasi katsomassa sieltä maalta, kysyi kerran Juhana.
— Ei tullut käyntiä. Ei tuo himottanut mennä äitimuorin näkyviin, ennenkuin vähän ovat puhdistuneet entiset jäljet.
— Etkö sinä sieltä sitten käynyt lainaasi ottamassa?
— Enhän minä sieltä mitä lainaa ole ottanut.
— Vai sieltä maaltako sinä kaikki sait?
— Sieltä, setäkin auttoi. — Voih, kun pääsisi pois tästä pahasta pesästä — pois, pois maalle! Täällä pelkään, että alan taas tuntea erään, jota en koskaan enää tahdo tuntea, entisen itseni.
Juhana ymmärsi jo, ettei Eljas halunnut raha-asioistaan puhella, ymmärsi sen, vaikkei hän muuten serkkuaan enää täysin ymmärtänyt eikä tuntenut.