Ja muuttunut se olikin Eljas kokonaan miehekseen: luonne ja käytös oli ihan toinen. Siitä Eljaasta, joka vastuksissakin kantoi päätään rohkeasti pystyssä, siitä innokkaasta Eljaasta, joka aina oli valmis väittelemään hetkisenkin harrastuksensa puolesta, siitä avomielisestä Eljaasta, joka pienimpiäkään aikeitaan, tuumiaan, tunteitaan ei voinut olla heti toiselle kertomatta, siitä, joka aatteittensa ja rientojensa palveluksessa aina oli tulena ja leimauksena, — siitä Eljaasta ei ollut merkkiäkään jäljellä. Allapäin ja vakavana asteli hän nyt, milloin ihmisten seurassa esiintyi, ja jokin surunvoittoinen leima näytti lepäävän hänen kasvoillaan. Hänen puheensa oli hiljaista, väsynyttä, hänen luonteensa umpinaista, suljettua. Vanhoja tovereitaan hän ei suorastaan juuri vältellyt, vaan ei hakenutkaan. Toverit paremminkin hakivat häntä, ja niinä päivinä ne juuri sattuivat olemaan Antin kandidaattipidot. Tapa on näet vanha ja kaunis, että sen, joka on jonkin julkisen tutkinnon suorittanut, täytyy tämän johdosta juoda itse ja juottaa muita. Ja kyllähän sitä silloin mielellään ryypätäänkin hyvien tovereiden seurassa, kun on takanapäin kaikki tenttituskat, jännitykset, kuristukset ja vavistukset, kun vihdoin saapi heittää inhottavaksi käyneen frakin kaappiin tomuttumaan, saapi ruveta unhottamaan niitä kiusallisia pikkuasioita, joita on pitkät ajat päähänsä ahtamalla ahtanut. Niille määrin se oli nyt Antti päässyt, ja hänen kekkereihinsä piti saada Eljaskin mukaan vaikka väkisin, — kaikki luokkatoverithan toki koulun ajoilta piti olla koossa. Eljas empi ensin, vaan lupasi sitten kumminkin tulla Hellaaseen.
Muut olivat jo koolla, kun Eljas saapui. Jo ulkona hän kuuli »hip»- ja »hurraa»-ääniä. Anttia, päivän sankaria, hurrattiin, nostettiin, viskottiin kattoa kohden, — sen tiesi Eljas, ja ennen olisi hän ollut siinä ensimmäinen mies. Mutta nyt hän ei kiirehtinyt. Ja kun hän porstuassa kuuli tutun laulunpätkän:
Eikä ne surut paljon paina
Tällä kymmenellä,
niin hän jo vakavasti tuumasi palata: mitä hän tuossa joukossa teki? Meni kumminkin sisälle.
— Kas Eljas! — Yleinen oli riemastus. — Yksi konjakkari jo ovella, muutoin et tähän seuraan pääse. Ka siinä!
Pitihän se nielaista. Mutta syrjäpuoleen vetäysi Eljas heti hiljaisuudessa.
Pitkä pöytä oli taaskin asetettu keskelle Hellaan salia, ja sen ympärillä istui miehiä pariinkymmentä juoden, puhellen, laulaen ja rähisten, ihan niinkuin silloin, jolloin Eljas ensi kertaa siinä huoneessa oli. Samoin kuin silloin komennettiin kapakkatyttöä ja kisailtiin hänen kanssaan, samoin kuin silloin pidettiin puheita, kilistettiin ja huudettiin »eläköön».
Kaikki oli vanhoillaan, Eljas vain ei. Ensi miesnä hän nyt ei johtanut keskusteluja, ei ehdottanut lauluja, ei noussut lasiaan kilistellen pitämään puheita, joihin toverit niin usein jo olivat tottuneet mielistymään. Miettiväisenä istui hän siinä pöydän alapäässä jutellen kahdenkesken, jos ken tuli hänen pakinoilleen, ja maisteli lasistaan tuskin nimeksi. — Lassin kanssa puheli hän kauan, toisten laulellessa ja kaskutessa. Sillä Lassi oli aluksi myöskin vakavatuulisena, vähän niinkuin lannistettuna. Vasta oli kihlat purettu. Antin välityksellä se oli tehty kaikessa sovussa ja hiljaisuudessa molemminpuolisella suostumuksella, sillä he olivat vihdoinkin kumpainenkin tulleet ajatelleeksi, ettei niillä kihloilla ollut mitään merkitystä, kun naimista ei kumminkaan voinut ajatella, varsinkin koska Lassin jo oli täytynyt ruveta velkautumaan, kun isäukko kävi tiukaksi. Ei se Lassi sitä sentään juuri surrut, mutta vähän oli noin toverien keskuudessa häpeissään, kun nämä eivät malttaneet olla pientä pilaa laskettelematta.
Niistä he puhelivat, ja tuli sitten puhe Eljaastakin, vaikka tämä itse koetti sitä vältellä.
— Aiotko tulla syksyksi Helsinkiin, kysyi Lassi.