— Luultavasti en.
— Olisithan jo syksyllä saanut kandidaattisi sinäkin, ja sitten voinut kääntyä teoloogiksi. Miksi noin äkkiä pyörähdit?
— Siitä ei ollut tietoa minun kandidaatistani. Ja mitäpä minä sillä?
Joutava koristus.
— Hyvähän se olisi ollut olemassa. Nyt lukea poruutat teologiaa?
— Niin. Hankin täällä nyt kirjat ja menen kohta taas takaisin kotipuoleen lukemaan. Helsingissä aion olla vain sen verran kuin on välttämätöntä.
— Joko niin olet Helsinkiin kyllästynyt?
— Olen jo saanut siitä tarpeekseni, olen leikkinyt kylliksi.
Joku siinä sillävälin piti leikillistä puhetta. Sille taputettiin käsiä, naurettiin ja huudettiin »eläköön». — Ja Antti oli hyvä isäntä.
— Soo! Kolmas lasi pojat! — Eikö Lassi juokaan; entä Eljas. Kippis! Pankaa pohjaan ja tehkää uutta. Vielä yksi ehditään siemata ennen iltasta.
Iltasen jälkeen olivat taas kahvin ja liköörin ja yhteisten laulujen mieluisat hetket käsissä. Silloin Eljas hiljaa ja huomaamatta vetäysi pois. Sivumennen hän nykäisi Lassia, joka myös oli aikaisin luvannut lähteä, mutta tämä oli nyt vasta päässyt makuun, oli juuri lystimmillään ja poislähdön tuumat olivat hävinneet. Eljas läksi siis yksin tiehensä Hellaasta: hänen paikkansa ei ollut enää siellä, iloisissa seuroissa, niistä oli hän jo erillään. Hän oli reuhtoillut ja tempoillut aikansa, nyt olivat todet edessä, työalat toisilla vainioilla. — Niitä hän mietti kävellessään tuota tietä Hellaasta kaupunkiin, jota hän niin usein ennen oli kävellyt, eikä hän voinut olla muistelematta, mitä hän milloinkin oli aikonut, millä mielellä ollut ennen kulkiessaan näitä polkuja. Ne olivat menneitä aikoja! Nyt hän käveli Hellaasta viimeistä kertaa.