— Eljas!
Ajatuksistaan hän havahtui, kun äkkiä kuuli nimeään mainittavan, ja kääntyessään taapäin katsomaan tunsikin hän huutajan, Annin, entisen Hellaan Annin. Olisihan Eljas voinut jatkaa matkaansa tytöstä välittämättä — pakkoko niitä on tuntea kaikkia, jotka kadulla huutelevat, — mutta hänessä heräsi äkkiä halu puhutella Annia, tiedustella, kysellä hänen nykyistä elämistään, menneitä kohtaloltaan. Kuihtuneilta näyttivät illan hämärässä ennen niin sirot kasvot, arka oli katse, puku huoleton, huonohko. Kiusallista oli Eljaasta viipyäkin. Mutta hän tahtoikin kiusata itseään, sillä kenties oli juuri hänkin tavallaan kiirehtinyt tuon tytön turmiota. Tuota naista oli hän kerta säälinyt, oli häntä rakastanut, lämpöisestikin, oli tahtonut korjata hänet hylyksi joutumasta, — niin, oli häntä ajatuksissaan ja unelmissaan jo omanaan lempinyt. Se oli siihen aikaan, kun hän itsestään luuli voivansa jotakin, uskoi tahdon voimaan ihmisessä. Hän ansaitsi kurituksensa. Hän päätti nyt samalta naiselta kuulla, kuinka tämä oli vajonnut vajoamistaan, laskeunut ihmisarvossa myötään maailman ja omissa silmissään, kuulla, että tämä ei enää surrutkaan elämänsä haaskiota, halunnutkaan pois mieronsa tieltä. Sen verran oli hän omasta voimastaan toimittanut! — Ja semmoista hän saikin kuulla kylliksensä. Nykyjään oli tyttö myyjättärenä syrjäisessä, pahamaineisessa olutkapakassa, ja jonkin ajan kuluttua luultavasti vielä syrjäisemmässä — niinhän se meni, ja yhden teki!
Katkeroilta tuntuivat Eljaasta nuo kertomukset, vaikka hän ne kyllä jo saattoi ennestään arvata. Ja hän mietti, olisiko tuota ollut mikään mahdollisuus pelastaa siihen aikaan, kuin hän sitä haaveksi. Mutta hän tuli siihen päätökseen, että ei olisi ollut. Tyttö oli silloin jo määrätty ihmiskunnan hylyksi; se oli jo laki, jota ei voinut muuttaa. Ihmisen pyrinnöt siinä olivat turhuutta.
— Ja etkö nyt halua mitään parempaa, etkö toivokaan pois tuosta kapakkamaailman viheliäisyydestäsi, kysyi vielä Eljas, vaikka tyttö jo siihen kerran oli vastannut.
— En. Muistatko ehkä, kun kaksi vuotta sitten viimeistä kertaa tavattiin, että minä silloin sanoin: kun ihminen vähitellen hyytymistään hyytyy, niin hän ei enää koskaan sula? Ymmärsitkö silloin, mitä tarkoitin?
— Niin, ymmärsin.
— Silloin olit sinäkin sattumalta vähän jäähdytetty jostakin tuumastasi. Olet kai siitä jo lämminnyt?
— Lämminnyt ja jäähtynyt moneen kertaan.
— Tiesinhän sen. Ja mikä sinusta sitten on oikeastaan tullut?
— Ei mikään — vielä.