Mutta lähtö siitä tuli röökynälle. Paha metakka alkoi kuulua isosta pöydästä.
— Ju-juuttaan holofernesta! Kun kaataa punssipikarinsa toisen uusille housuille. Tuossa veli velkasi.
— Hitto! Mitä sinä sen mokoma minua oluellasi valelet? Perhanan penikka, keltanokka, uutispottu, tulee tässä päissään holvailemaan.
— Mitä sinä sitten sen tuhannen tolvana, mätänokka, punssillasi toisen vaatteita virutat? Suuhusikin tilkkasi tarvitsisit.
— Ja sinä et tarvitse muuta kuin korville hyvästi.
— Entä sinä…
— No mutta herrat! huusi Anni ja koetti riitaa ehkäistä. Mutta hyvä ei ollut siihen enää mennä. Käsiksi olivat jo hyökänneet ja vaatteet tippuen märkyydestä he lattialla kähisten kamppailivat. Tuolit romahtelivat, pöydät heilahtelivat, pikarit sinkoilivat valaen sisältönsä pitkin pöytäliinoja ja ympärillä istuvien vaatteita. Toisetkin sekaantuivat vähitellen sovittelijoista asianomaisiksi ja tömisten aaltoili mieskasa lattialla; Aatu Kustavi takoi tahtia särkyneellä tuolinjalalla.
Turhaan Anni kielteli, turhaan muutamat siivommat puhuivat järkeä. Vasta kun kapakan isännän mahtavan leveä muoto ilmestyi ovelle ja uupumus raukaisi voimat, tyyntyi meteli, ja hajaantui joukko. Mutta armahda sitä siivoa ja hävitystä! Hiestä läähättäen, tukat pöyryssä, silmät tuijollaan, kaulustat irti ja vaatteet auki olivat sankarit vaipuneet mikä minnekin, katsellen lattiaa, jossa kalvostimia, nappeja, huiveja, silmälasin puoliskoja ja kellon periä oli omistajiaan vailla. Mutta ketterästi korjasi Anni pois pahimman hävityksen, ja kun muutamia laseja taas oli saatu täyteen ja muudan esittänyt, että sovitaan pois ne vanhat vihat, niin paiskattiin kättä ja kipattiin sovintoryypyt. Helläksi se sentään tekee mielen tuo viina, vaikka se nuorta verta vähän hurjistaakin. — Aatu Kustavi aloitti hauskan laulun, ja käheä kööri säesti.
Kiire siinä oli Annilla tyydyttää kaikkien tarpeita. Taas kun hän kantoi kaksin käsin lasikuormaa pöydälle rikkonaisten sijaan, niin siinä ovella juuri hoiperteli eräs pitkä partaniekka häntä hätyyttämään. Leuasta tarttui tyttöä kiinni ja suudella loiskautti. Minkäs se teki tyttö siihen, kädet kun olivat kiinni. Mutta niin se näytti hänen kasvoistaan päättäen, että itku oli herkässä herahtamaan.
— Tuo on sikamaista, huusi Eljas kiukusta kuohuen. Niin oli hävitöntä hänestä tuo vastuksettoman ahdistaminen. Oli siitä vähällä syntyä uusi riita, ja vaivoin olisi Juhana saanut serkkunsa hillityksi, ellei Annikin olisi katseellaan häntä kehoittanut tyyntymään.