Hän oli rakastunut. Hänen sielunsa ihanne oli pitkänsolakka, harteikas, mustaviiksinen mies, kolmannella kymmenellä oleva, lempeäsilmäinen, sukkelakielinen. Akseli hän oli nimeltään, ja hän kävi usein Ainon kodissa, sangen usein, ja oli aina kohtelias ja ystävällinen, puhutteli Ainoa neidiksi ja puristi kättä lämpöisesti, — niin ainakin Ainosta tuntui.
Joka kerta kun Akseli tuli heille, kävi Aino iloiseksi ja puheliaaksi, nauroi ja ilvehti ja kertoi pitkät jutut koulustaan ja muista kokemuksistaan, ja toiset kuuntelivat ja nauroivat. Akselikin nauroi, nauroi niin miehekkäästi, mutta samalla lempeästi.
Mutta eräänä iltana he jäivät kahden saliin istumaan, ja silloin Ainolla ei ollut mitään puhuttavaa eikä kerrottavaa, Akseli sai yksin olla äänessä. Mutta hän puhuikin kauniisti ja sujuvasti ja katseli niin lämpimästi, ja kun hän sitten kohta lähti, tuntui erityinen hellyys olevan hänen äänessään hänen hyvästellessään ja erityinen kuumuus hänen kämmenessään… Vai olisiko se ollut Ainon omassa kämmenessä?
Sinä iltana Aino istui kauan ylhäällä ja luki Heineä. Mutta kesken sitä lukuaan ratkesi hän itkemään. Itki kiihkeästi, itki kauan, tietämättä mille itki, mutta kun hän vihdoin herkesi, tajusi hän sen, että olikin rakastunut, tajusi sen selvästi ja tunsi…
Hiljaa hän hiipi toiseen huoneeseen, jossa hänen vanhempi ystävättärensä juuri asettautui levolle, hiipi tämän vuoteelle ja puhkesi taaskin itkemään.
— Mitä itket, lapseni, mikset asetu levolle, miksi itket? 3
Nyyhkytysten keskeltä soperteli Aino:
— Mi-minä olen ra-kastunut.
— Sinäkö, Aino, ja keneen ja milloin?
— Tänä iltana, Akseli oli täällä, me jäimme kahden ..