— Ja sinä rakastuit. Puhuiko Akseli sulle mitään?
— Puhui, paljon, vaikk'en tiedä mitä. Luuletko, Anna, luuletko, että … että hän voi minusta … pitää … tämmöisestä.
— Lapsi raukka, mistä minä tiedän. Kaiketi hän sinusta pitää, pidämmehän me kaikki, mutta hän on mies ja sinä vasta koulutyttö.
— Niin, koulutyttö … niin, hän ei voi minua rakastaa, minä tiedän sen, hän ei voi. Voi minua hullua … mutta minkä sille teen, minä tunnen sen, minä olen häneen rakastunut…
— No, se menee ohi, sinä pieni hupakko, rauhoitu vain ja mene nukkumaan kyyneleet silmistäsi. Sinä haaveksit, ystäväni.
— En. Minä en ole enää mikään lapsi. Minä olen rakastunut, minä sanon sen sulle enkä kenellekään muulle, ja minä vien sen rakkauteni salattuna muassani hautaan. Hän ei voi minua rakastaa — no, ei pidä hänen myöskään saaman tietää, mitä minä hänen tähtensä kärsin.
— Kärsit, ystäväni! Mutta kenties hän sinua rakastaakin…
— Ei, ei…
Murtunein sydämin, tuska mielessään Aino poistui vuoteelleen, itki siinä vielä hetken ja nukkui nyyhkytyksiinsä.
Kun Akseli sen jälkeen heille tuli, ei Aino näyttäynytkään, tai jos näyttäytyi, käveli hän vakavana, surullisena ohi, vastasi jäykkänä tervehdykseen, eikä puheisiin koskaan puuttunut niinkuin ennen. Hän tunsi saaneensa maistaa elämän todellisuuden ensi karvaan palan, mutta hän tahtoi niellä sen alas arvokkaasti ja kestävästi. Hän tahtoi kärsiä yksin, ja kärsiä perin pohjin, sillä tuossa kärsimyksessähän se hänen elämänsä sulouskin oli. Toverit ihmettelivät koulussa hänen muuttumistaan, kuiskailivat yhtä ja toista, huomasivat sitten, mitä tautia hän poti, ja koettivat ystävyydellä ja säälillä saada häntä tunnustuksille. Kauan hän vastusteli, mutta vihdoin se lohkesi, tuska tunki pakostakin esiin, ja hän kertoi vihdoin salaisuutensa parille parhaalle ystävälleen, kertoi kaikki, koko kaihonsa ja pettymyksensä, ja yhdessä sitten itkettiin tämän elämän viheliäisyyttä ja kurjuutta, kurjuutta… Tytön jaloja, syviä, hehkuvia tunteita tuo karkea mies ei voinut käsittää, hän ei ollut niiden arvoinen, hän oli halveksittava raakalainen, mutta kumminkin häntä täytyi rakastaa, täytyi…