— Eteenpäin.
Keula kääntyi myötävirtaan, ja »Laine» lähti lipumaan täyttä vauhtia alas joen suuhun. Ilta oli vilpoinen ja tyyni; päivä paistoi vielä läntiseltä taivaan rannalta, mutta ei enää kuumasti eikä raukaisevasti, vaan lempeästi, kirkkaasti ja rohkaisevasti. Luonto oli tuoretta ja pirteätä, se loi ihmismieleenkin elämänhalua ja toivoa.
Matkustajia ei ollut enää »Laineessa» muita kuin vanha rouva poikineen. Perämies istui tyynenä ja liikkumatonna paikoillaan ja näytti nyt tarkoin ja huolellisesti tähystävän katoksen yli eteensä väylän tietä. Hänen kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys ja mielen rauha, ja kun hän aikansa kuluksi vihelteli vanhaa lemmenlaulua, tuntui sydämestä lähteneen tuo vieno, mutta koruton sävel.
Koneenkäyttäjä istui kahdenreisin tuolillaan lakki takaraivolla ja katseli kauan ja liikkumatta perämiestä tutkivin katsein. Silmäin ja suun liikkeillä hän koetti saada tätä viekoitelluksi nauramaan. Mutta ei. Toinen vain istui ja vihelsi, niinkuin ei huomaisikaan toverinsa tarkoittavia silmäyksiä. Vihdoin tämä kysäisi:
— Jo taisit leipoa kihlat valmiiksi matalassa olon ajalla?
— Jospa en juuri valmiiksikaan…
— Niin hyvälle alulle. Nähtiinhän tuo ja ymmärrettiin se yskä muutenkin, vaikkei ryittänyt. Ne ovat hyviä toisinaan matalatkin taipaleella.
— Ovatpa toisinaan…
— Kun sattuu matkaan tyttö siro ja valkoinen ja suopea ja rakas.
Jo sulivat perämiehenkin kasvot, joissa tähän asti ei ollut vähintäkään värähdystä näkynyt, lempeään, onnelliseen nauruun, ja tyytyväisenä hän pyyhkieli partaansa virkkamatta mitään. Toinen jatkoi: