— Piisaaminen nähtäneen kun koetettaneen, mutta ei viitsitä, eikä kannata.
— Sen te olette näköisiäkin.
Pojat olivat tyytymättömän näköisiä, luimistelivat pahasti toisiaan, mutta eivät hievahtaneetkaan. Hävettihän heitä, että olivat päästäneet vennon miehen heidän oman hempukkansa pariin, mutta keskenäänkin kun olivat riitaisia, ei kukaan kehdannut käydä vieraan kanssa kilpailemaan. Siksipä heitä suututti koko tämä retki ja matalassa käynti, eivätkä he kateudessaan voineet olla epäilemättä, että Ville ihan tahallaan oli pannut toimeen koko jutun, ja se kaiveli sitäkin enemmän, vaikkeivät he siitä toisilleen mitään virkkaneet.
Ja ilta kului siinä kiukuteltaessa, eikä pariskuntaa kuulunut palaavaksi kylältä. Siellä he vierailivat taloloissa, joivat kahvia ja kuhertelivat kahden kesken kyläteillä… Kuka tiesi, mitä tekivät koivikossa, vaikka jo kihloja vaihtanevat… Mutta ei yksikään lähtenyt katsomaan sitä leikkiä … ei iljennyt toiseltaan.
Jo tulla tuprusi »Ilma» alhaaltapäin vasten virtaa, työnsi piipustaan sakeata savua, potki tiukasti, mutta nousi hitaasti ylöspäin kosken kiinteissä korvissa. Vähitellen se pääsi »Laineen» kohdalle ja laski kylkeen; köysi kiinnitettiin, ja yhdellä nykäisemällä vene oli irti selvällä vedellä. Pojat tuumailivat rantaan laskeutuessaan, että olisipa tuo kohtalaisella työntämiselläkin irtautunut, jos Ville vain ei olisi omia aikojaan puijannut…
Pian oli rahvas taas keräytynyt »Laineeseen», ja silloin vasta näkyi perämies laskevan veneessä ylhäältä päin tyttönsä kanssa, poika pikkuinen saattajana. Kun joku siitäkin odotuksesta mieli nurisemaan, selitti Ville aivan tyynesti, mutta tytöille silmää iskien, etteihän tässä jäniksen selässä istuta. Rauhallisesti hän asettui perään kunniasijalleen ja lähti laskemaan alas vuolasta virtaa.
Samainen pilkallinen hymy oli hänellä huulillaan ja silmästä virnisteli vallaton veitikka. Hän katseli laivan katoksen yli suoraan eteensä väylää pitkin, mutta laski toisinaan silmänsä tytön puoleen, joka istui sivummalla penkillä, ja silloin tätä aina nauratti: tottapa Ville oli hänelle kertonut jotakin sukkelaa, mikä nyt mieltä kutkutti. Pojat eivät olleet tuota näkevinäänkään, luimistelivat vain kulmain alta ja tupakoivat tuimasti; tytöt nauraa tiristivät. Enimmän osan taipaleesta Suorannan laituriin vallitsi »Laineessa» miltei täysi äänettömyys, isännät ja emännät vain juttelivat verkalleen heinänteosta ja rukiin leikkuusta. Nuorten äskeinen hilpeys oli tyrehtynyt. He istuivat ja katselivat ylös rannoille, jossa maisema myötään vaihteli, milloin jyrkkinä, metsäisinä hiekkatörminä, milloin loivina rantamaina, joissa ruis hiljaa nuokkuili illan tuulessa ja heinälapoot seistä töröttivät vakavina niitetyllä vainiolla.
Päivä lähti laskeumaan alemmas, ja vilpoisempi illan henki karkoitti vähitellen luonnosta harmajan autereen ja uuvuttavan kuumuuden. Korkeat hongat rannalta loivat jo pitkiä varjoja tyynesti vierivään virtaan. Lohi loiskautti purstollaan veden kalvossa. Törmäpääskyset liitelivät nuolina yli joen ja pitkin rantoja, suhauttivat sukkelina »Laineen» kupeitse ja siristelivät siivillään aivan läheltä veden pälyilevää pintaa. Ylhäältä männiköstä kuului karjankellojen ääniä ja paimenten iloista toitotusta.
Vähitellen suli taas »Laineessakin» raskaaksi käynyt mieliala kepeämmäksi ja hilpeämmäksi. Poikien kasvoilta poistuivat hiljalleen happamet piirteet, ja kotikylän lähetessä he alkoivat jo iloisempina veistellä perämiehen kummista väylän kuluista, jopa kohta pilkkailivat toistensakin äskeisiä pahoja tuulia. Ja kun »Laine» laski Suorannan laituriin, oli mieliala jo virkeimmillään. Kirkkorahvas nousi maihin; tytöt paiskasivat kättä perämiehelle, ja yhden tytön kämmen viivähti hänen kourassaan pitemmänkin hetken.
Väki nousi jo ylös kylätietä taloihin päin, mutta »Laine» viipyi vielä laiturissa. Sen perämies istui mietteissään ja katseli, kuinka kepeästi ja notkeasti tuo muuan tyttö nousi törmälle ja kuinka vallattomasti hän tuon tuostakin silmäili taakseen ja hymyili rantaan päin suloisesti kuin koittava päivä. Mutta se tyttö olikin Suorannan ruusu. —