— Väylällä ollaan … eikähän tässä ole hätää mitään. Tunniksi, pariksi noustaan tuohon törmälle … kenelläpä tässä lie sellaista kiirettä… Ja vaikka lieneekin, eihän se vahinko tule kello kaulassa.
Hellitettiin höyryä vähemmäksi, vingautettiin pilliä, ja rannasta tuli vene noutamaan maihin matkustajia. Kohta oli koko matkue Mansikkaniemen törmällä. Perämieskin nousi maihin, jätti koneenkäyttäjän ja lämmittäjän »Lainetta» katsomaan.
Vanhemmat ja lapset nousivat taloloihin syömään ja lepäämään, nuori väki jäi törmälle istumaan. Ryhmittäin heittäytyivät toiset loikomaan pehmeään nurmikkoon, juttelemaan ja tupakoimaan, toiset astelivat verkalleen pitkin rantaa viskellen kiviä koskeen, taikka hajautuivat aholle hakemaan päivän puolelta kesän ensimmäisiä kypsyneitä mansikoita. Viritettiinpä väliin taas hanurikin soimaan, ja joku suruton poika tempasi tytön vyötäreiltä ja pyöritti häntä hetkisen polkan tahdissa tasaisella nurmikolla.
Luonnossa ja ihmisten mielissä oli valloillaan herttainen pyhäillan mieliala. Hopeavyönä virtasi joki alhaalla törmäin välissä, kosken laineet loiskahtivat ja kimaltivat helmikirkkaina päivän valossa, ja suvantorannalla kaislikon rinnassa kylpi sorsan poikue rauhallisesti ja sopuisasti perhekylpyään. Kullankeltaisina hohtivat toisella rannalla laajat, kypsymäisillään olevat viljapellot, ja niityltä levitti kuiva heinä ympärilleen suloista, hienosti huumaavaa tuoksuaan. Taloissa ja mökeissä oli aivan äänetöntä, kuin olisi elämä niissä hetkeksi uinahtanut; niistä olivat ihmiset joko lähteneet ulos kyläilemään taikka he nukkuivat todellakin tuvissa ja siimeksissä, leväten viikon rasittavista töistä ja kooten voimia taas huomenna aikaisin alkaviin ponnistuksiin. Pari poikaa seisoi käärityin lahkein vesikivellä alempana kosken rannalla, käsissä pitkät onkivavat, joita he hiljalleen kuljettivat vastavirtaan ja nykäisivät aina, kun harri tapaili ongen perhoa. Yli virran ja rantojen lepäsi hienoa, himmeäsumuista auerta, joka antoi koko luonnolle lämpöisen, tyynen, vähän väsyneen värityksen.
Lempeä sopusointu vallitsi luonnossa, mutta samalla siinä oli jotakin raskasta ja velttoa, jotakin ärsyttävää. Ja koivikko mäelläkin, jossa nuoriso odotti matkan jatkamista, kuvastui sen keskusteluista pilan ja hilpeyden seasta jonkin verran painostavaa ja pakotettua. Leikkipuheita laskivat pojat ja tytöt ja väistelivät toistensa hyökkäyksiä ja kompia uusilla, sukkelammilla. Mutta ne tuntuivat tarpeettoman useinkin ärtyneiltä ja vihaisilta. Pojat näyttivät varsinkin olevan huonommalla puolella, ja kiusallaan pistelivät heitä tytöt. He väittivät poikia siitä nolostuneiksi, että heidän yhteinen, yleinen lemmikkinsä, Suorannan ruusu, oli poissa joukosta ja tyytymättömänä silmäilikin moni poika pitkin tietä ylöspäin, jonne »Laineen» nuori ja komea perämies oli lähtenyt kävelemään ja kuhertelemaan heidän kukkasensa kera.
— Ne on miehiä, ilveilivät tytöt, — kun eivät pystyneet korjaamaan kotikylän koreinta tyttöä, vaan jättivät sen vennon vieraspitäjäläisen kynsiin. — Tietysti tytöt olivat kateellisia, mutta siitäpä juuri heitä kutkuttikin kiusata poikia.
— Nämäpä pojat eivät välitä paljon koreimmista eivätkä namimmistakaan. Eikä sitä tyttöä vieras vielä ole vienyt eikä viekään, jos vain omassa kylässä tahdottaneen pitää.
— Senpä nyt näkee jo nääveleistäkin. Miksi te sitten istuisitte noloina ja alla päin ja huulet mutrullaan, jotta sääliksi oikein mielii käymään.
— Säälikää omaa naimattomuuttanne. Meistä nähden vieköön kuka huolinee Suorannan tytöt vaikka järjestään kaikki, vieköön ja viruttakoon … kangas ei meillä olekaan niin yhden langan varassa.
— Ka kun sapettaa miehiä, kun ei koko laumasta yksikään piisaa yhdelle perämies Villelle.