— Ei ainakaan perämiehen ansiota lie, jos raapaisematta päästään, puuttui eräs miespuolinen puheisiin, — häneltä ei näy silmät joutavan muuta kuin tyttöjä katselemaan, eikä niistäkään kuin yhtä.
— Mutta sepä tyttö onkin Suorannan ruusu. Kyllä vene väylän löytää ja silmät tytöistä rakkaimman.
Tyttö istui siinä toisten tavallisten piirissä, sievä ja sorea kuin kukkanen nokkosten keskellä. Väljä, ohkoinen huivi sulki puitteina nuo pienet, sirotekoiset kasvot, joita päivä ei ollut kuin parahiksi saanut paahtaa. Sinervät silmät vilahtivat vilkkaina, kun hän lempinimeä lausuttaessa loi katseensa alas, ja huulet, jotka hienosti nauruun suipistuivat, olivat mehevät kuin mansikat; pehmoisena peitti vaalea kesäpuku notkean vartalon nuoruuttaan pyöreitä muotoja. Häntä kutsuivat kylän pojat toisten tyttöjen kiusalla Suorannan ruusuksi, joksi joku kulkijapoika hänet kerran oli ristinyt. Tätä kukkasta nyt vahtaili perämies hellin katsein, häntä hän koetti naurattaa ja hyvillään pitää, niin että oman kylän pojille vähältä kävi kateeksi.
— Rakkaaksipa tuntuu käyvän.
— Eihän silmä osaa ota, lohdutti tytöistä eräs pilkallaan.
— Eipä tiedä, vaikka jo tällä matkalla ottaisi teiltä koko otuksen, uhkaili Ville.
»Laine» solui sievästi alaspäin kiihtyvässä virrassa, kierti koreasti niemekettä kosken niskassa. Aalto kohosi notkeasti keulan alta ja hajausi kahtaalle leveinä lainevöinä virran kiiltävään kalvoon, kunnes tapasi rannan ja loiskahti pärskähtäen törmäkiville. Nauru helähti juuri kirkkaimmillaan »Laineen» perästä, kun vauhti äkkiä pysähtyi, vene töksähti, heilahti ja tarttui hietikkoon kiinni. Kone iski takaisinpäin, mutta turhaan. Vene oli seisahtunut eikä hievahtanut paikoiltaan. Virta painoi sitä yhä kiinteämmästi pehmoiseen pohjaan, se oli lujassa kuin juotettu. Siinä istui rahvas ällistyneenä ja ääneti.
Kaikki katsoivat perämieheen hämillään. Tämä istui paikoillaan aivan tyynenä hätäilemättä; hetken kuluttua hän selitti, että minkä tälle vahingolle nyt osaa, vesi on joessa laskenut, niin ettei vanha väylä enää näy olevan luotettava, kun laiva on kovin lastissa. Eikä hän tiennyt muuta neuvoksi kuin nousta maihin ja odottaa, kunnes »Ilma» illemmalla tulee alhaaltapäin ja vetää kilpailijansa karilta.
Luonnollisena, päivänselkeänä asiana hän selitti tätä, ilman vilppiä ja petosta. Mutta silmän nurkassa näytti veitikka vallattomasti ilkkuvan, ja huuliparran omituiset liikkeet osoittivat, että häntä tässä jutussa jokin huvitti. Kekseihin ei ole turvautumista, neuvoi hän vielä varmuuden vuoksi niitä, jotka aikoivat ruveta työntämään, pohja on siksi huonoa. Mutta senkin hän lausui, vaikka varmalla, kumminkin niin kälmimäisellä äänellä, että aivan siltä kuulosti, kuin hän olisi koettanut nielaista naurunsa.
— Niin se käypi, kun herkeämättä tyttöä vahtii, muistamatta väylää katsella, moitti joku nuristen.