Pakkanen porahteli, rasahteli nurkissa, ja puut puistossa paukahtivat, lumi narisi kalossien alla. Mutta Eeron poskia poltteli ja hengitys oli vieläkin kuumaa, vaikka hän koettikin tyynnyttäidä ja naurahtaa poikamaiselle huumaukselleen. Vasta matkan kuluessa hän alkoi jäähtyä.
Eihän Alma ollut mikään tunnettu kaunotar, aivanhan se oli tavallinen tyttölapsi, mutta se kun oli niin salamielisenä ja vakavana istunut nojautuvassa asennossaan, niin se oli Eeroon äkiksestään tuolleen vaikuttanut. — Mutta pitää sitä ollakin tökerö, kun silleen typertyy …, mutta sitä kun harvoin on naisten seurassa, niin käyttäytyy juuri kuin suutari. Tuossahan hänellä olisi ollut hauska tilaisuus leikkiä laskea ja vaikkapa varastaa yksi suukkonenkin … ja tokko tuota olisi paljon tarvinnut varastaakaan, löyhässäkin olisi saattanut olla. Mutta kun ei mies älyä, ei kuin istuu vain ja haaveilee! Perhana kun laiminlyöpi tilaisuuden, tärvää hauskan illan, ei niitä toki niin usein olekaan tarjona, ja tyttökin katseli niin pilkoillaan ja sääliväisesti …, eihän nyt, juutas soi, hänkään suorastaan…
Suututtipa nyt Eeroa jäljestäkäsin ja hävetti, että oli istunut niin juuri kuin kuivettunut puujumala, sävyisänä ja jäykkänä kuin mikähän apostoli. Toisekseen, olihan se taas hyvä, kun niilläkin kaupoilla irti pääsi, siksi oli siellä kumma istua tuppisuuna ja tyhmänä …, sitä kun on äkkinäinen ja härkäpoika. —
Kuu oli melkein entisellään, kun Eero Senaatintorin poikki viiletti menemään kotiinsa Kruununhakaan. Vihaisesti puhui mereltä vihuri, kylmää oli kuunkin valo. — Tuota kuutahan siellä oli niin juhlallisesti tähystelty kuin kirkossa … oikein kuumensi …, no kuumensi sitä toki tyttöäkin … siltä ainakin näytti! — No niin. Olkoon nyt jo tuo asia. — Eero koetti karkoittaa ajatuksiaan pyörimästä tuon yhden ainoan asian seutuvilla — eihän tuo nyt sentään ollut niin mikään kovin merkillinen juttu, on sitä joskus oltu kummemmissakin…
Mutta eivät ne ajatukset sillä yhdellä yrityksellä sentään huvenneet, vielä niitä kotonakin piisasi pitkin iltaa ja maatakin pantua. Ja se se siinä varsinkin pisteli, kun niin kylmänä oli ollut, ei hellää sanaa tullut sanoneeksi, — ei niitä tilaisuuksia toki hänenlaisillaan niin usein ollutkaan tarjona.
MATALASSA.
»Laine» uiskenteli kuin vesilintu sulavasti ja liukkaasti alas virtaa, tykytti ahkerasti pienellä koneellaan ja tuprutti harmaata savua, joka jäi jäljelle virran ylle leijuilemaan ja vähitellen sekoittui iltapäivän hienoon autereeseen. Kirkkorahvasta oli »Laineen» täydeltä; kirjavina loistivat naisten kepeät kesäpuvut ja miesten puhtoiset paidanhiat, ja ohiajettaessa kajahti rantatörmästä takaisin hanurin hilpeä ääni ja nuorten helkkyvä nauru. Juhlallinen kirkonaika oli ohitse, sunnuntain iloinen iltapäivämieli vallitsi kotikylään palaavassa Suorannan nuorisossa.
Laskettiin juuri Siikakosken vuolasta korvaa kohden, kierrettiin väylän mukana suvantopuolta pitkin Mansikkaniemen hiekkaista kuvetta. Perämies istui huoletonna kunniasijallaan, käänteli peräsintä melkein vaistomaisesti tuossa joka päivä kuljettavassa, tutussa reitissä; joskus hän vain pikimmiltään silmäili matkan juoksua ja laski muuten leikkiä tyttölauman kanssa, joka oli keräytynyt perään hänen ympärilleen. Hän oli komea poika — perämies Ville —, iloinen veitikka ja suustaan sukkela. Tytöt viihtyivät hänen parissaan yhtä mielellään kuin hän tyttöjen, ja joka pyhä, kun kirkolla kävivät, oli tytöillä »Laineessa» ilonhetki rupatellessaan Villen kanssa.
— Laskepa vain nyt matalaan, Ville, niin uitetaan perämiestä, he ilveilivät.
— Vaikkapa laskisinkin. Vähemmin pääsisitte Suorantaan huveihin, kun en minäkään pääse, saisitte tässä istua iltakauden.