— Ei meidän ovissa kuljettu.
Missä ovessa lie kuljettukaan, mutta sitä Eero oikein säpsähti. Kävi taas istumaan ja oli puolipimeässä albumia tähtäilevinään. — Olisivat ne saaneet toisetkin olla kotona, tuumi Eero, näin kahden kesken hän jäi niin tyhmäksi … tottumaton oli. Peto, kun ärsytti tuo tytön olo siinä vieressä; tyynenä se istui kuin kirkossa, mutta mielessään Eero oli kuulevinaan, kuinka sydän hänelläkin raivoisasti tykki, juuri kuin hänellä itsellään, ja henki läähätti; oli tuntevinaan sen kuuman hengityksen lehahtavan ihan omalle hipiälleen, oli näkevinään hienon kuumeenpunan leviävän tytönkin ohimoille ja liekkiä leimuavan sen silmistä. — Taudin jälkiähän se saattoi olla, sairaana kun oli Alma ollut. — Mutta mitäpä jos hän tempaisi kiinni tuon käden, joka hervotonna riippuu, jos painaisi pään rintaansa vastaan ja suutelisi … tunnit pitkät lepäisi tyttö hänen rinnoillaan — sepä olisi autuutta, hekumaa… — Höpsis, ettäkö kosisi! Mitä hullutusta, ihanhan hän oli pyörällä, järki sekaisin. Mikä hornan henki puhalsi häneen nuo kiihkeät tunteet, mikä häntä tenhosi? Irti täytyi hänen siitä repäistä itsensä, muuten…
— Nyt se alkaa taas jo kasvaa kuu. — Eero sai taas ajatuksensa erilleen siitä lumouksesta ja rupesi lähtöä tekemään. Kuu oli jo ollut pienimmillään, vähäisen sakaraa vain oli vilkkunut yhdestä laidasta, ja taas kävi siitä peitto syrjälle siirtymään. Kulussaan kuu jo lähti nousemaan ikkunan yläpuolelle.
— Niin, se näytelmä on kohta lopussa. Mutta mihinkä te kiirehditte, istukaa nyt vielä.
— Kiitos, kyllä lähden. Tekin olette kai väsynyt, ja itse olen tänään niin kumman tyhmänä, en tiedä miksi. Huvittava en voi olla, lienen siis ikävystyttävä.
— Miten niin, vika taitaa olla minussa.
— Eikö mitä. Tässä olen vain ääneti jörötellyt koko illan.
— Mitäpä niistä aina pitkistä puheistakaan…
Olihan siinä Alman suupielessä ikäänkuin pilkallinen hymy, ja äänessäkin värähti leikkiä, — vai erehtynytkö lie Eero. Hän häpesi, loi alas katseensa, vaikkei tiennyt miksi. Ojensi sitten kätensä hyvästiksi — kuuma oli tytönkin kämmen, hän viiväytti sitä hetkisen kourassaan. Mutta ei, ei hän muuta kuin puristi sitä hienosti ja kumarsi samalla syvään, ettei tarvitsisi silmiin katsoa. Ovelle asti tyttö saattoi häntä, käski tulla pian takaisin — kun muutkin ovat kotona.
Ihanhan se oli tavallinen vieraissa käynti, eihän siinä ollut mitään sen eriskummallisempaa, mutta kumminkin Eeron poltteli poskia, ja ikäänkuin häpeissään hän riensi alas katua, arkana, juuri kuin olisi pahaa tekoa paennut. — Perh… Oliko hän mikään kuutamosankari, joka tähysti taivaalle ja uneksi ja haaveksi ja kuvitteli ja oli mielenliikutuksessa! Senkö vietävä häntä villitsi ja hölmöksi teki! Jo vain hän oli mahtanut olla tyhmän näköinen siinä tuolilla tirppoessaan, kumma kun ei tyttö nauranut … mutta olikin sillä pila silmässä. Niin hän oli ollut juuri kuin koulupoika — hitto kun hävetti.