Hän kirjoitti pitkälti, kolme arkkia täyteen ja vielä reunat ristiin, kirjoitti itku silmässä, niin että kyyneleet, jotka tunkivat esille, monesta kohden liottivat paperin… Mutta sen paremminpahan näkevät, mitä hän kärsii, lie tuostakin lysti heille. Ja kun hän vihdoin oli lopettanut, olivat kyyneleetkin lopussa, ajettunein silmin hän sulki kirjeen ja viskautui vuoteelle… Elämä oli kurjuutta!…
Aamulla, kouluun mennessään, hän otti kirjeen mukaan postiin viedäkseen. Mutta hänen portaita laskeutuessaan häntä alkoi epäilyttää, ulko-ovella hän jo pyörähti takaisin, juoksi kamariinsa, viskasi kirjeen tuleen ja katsoi, kuinka se siinä hiiltyi.
Hiiltyköön, mitäpä hän turhia rupeaa lörpöttelemään, vielä nauravat… Ja mitäpä hän joutavia rupeaa suremaan, onhan sitä ajattelemista paljon muutakin, lukemista paljon, joululuvat tulossa iloineen, mitäpä maksaisi pitkiä suruja kantaa, hänhän on vain — koulutyttö.
VANHA JUTTU.
Hauskaa perheiltamaa oli juuri vietetty sulhasen kodissa, jossa hänen ja morsiamen lähimmät sukulaiset olivat olleet koolla. Iltanen oli syöty ja useimmat vieraat olivat menneet. Naisista olivat toiset jo käyneet levolle ja toiset korjailivat ruokailuhuoneesta ruokia pois ja sammuttelivat tulia. Mutta poikien huoneessa istui vielä muutamia miehisiä vieraita jutellen kahvikuppien ja punssilasien ääressä; sulhasen ja morsiamen velimiehiä ne olivat, ja niitten joukossa parhaana miehenä Oskar-eno, vanhapoika.
Hänelle oli ilta ollut kuivanlainen. Hän oli näet, tuo juro, naisarka, elähtänyt poikamies aina vähän pahalla tuulella noissa pitkäpiimäisissä perheiltamissa, joissa tupakatkin piti varkain polttaa, piti istua salissa tyttöjen naurunkappaleena, juoda teetä, syödä makeisia ja joissa sattumalta vain totitilkan sai. Mutta annas kun naiset oli saatettu nukkumaan, kun iltamyöhällä istuttiin lasien ääressä noinikään miesten kesken — silloin oli hänkin taas poikaa. Nuorten miesten parissa hän parhaiten viihtyi, sillä silloin oli hänellä, vanhimmalla, aina etuoikeus olla äänessä, ja hän oli hyvin mielellään äänessä. Hän kertoi juttuja toisen toisensa perään, nauratti toisia ja nauroi itse, niin että vesi valui harmaista silmistä.
Mutta toisinaan, kun Oskar-eno tarttui suustaan kiinni puheen päähän, ei siitä toista päätä näyttänyt tulevankaan. Siinä alkoivat jutut ja sukkeluudet tulla kahteen kertaan esille, ja silloin hän oli vaarallinen mies. Hänestä oli silloin ihan pääsemättömissä. Istua piti ja kuunnella — ja hän pani hyvin pahakseen, jos haukotteli! Eikä häntä taas kukaan tahtonut suututtaa suurin surmin, tietysti ei, rikasta, rakasta enoa.
Nytkin hän näytti merkeistä päättäen olevan vaarallisella puhepäällä. Hän oli koko illan näyttänyt ikäänkuin surumielisenä hautovan jotakin vanhaa muistoa, ja varmana saattoi pitää, että siitä sitä nyt lähti tulemaan. Tuumailtiin vain, että lähteeköhän sieltä nyt uutta vai vanhaa ja minkä verran. Punssiakaan ei ollut kuin pullo puolillaan, kovin uhkasi käydä surulliseksi, jos juttua hyvin kauan kestäisi.
Vastoin tavallisuutta ukko istuskeli kauan aikaa äänetönnä, maistellen silloin tällöin lusikalla kahvia. Oli toisillakin kerran puhevalta. Ja siinä jo ajateltiin, että kenties hän hyvinkin noinikään heittänee puhumisensa.
Mutta äkkiä eno käännähti, katsoi Anttia, sulhasmiestä, tarkoin ja kysäisi: