— Milloin sinä Antti oikeastaan päätit kosaista tuota tyttöäsi?
— Milloinka? Sitäpä on vaikea sanoa, sillä monta monituista kertaa olin ajatellut sen tehdä.
— Niin mutta … älä kiertele. Milloin se sinussa noin oikein varmaksi kypsyi, että nyt kosin.
— Kypsynytkö lie tässä mennä kesänä, kun minun heinäkuussa piti lähteä reserviin keskeltä kesän hauskimpia huviretkiä ja pois tyttöni lähitienoilta. Silloin tuo ainakin tuntui pakolliselta. Kun yksin lähdin laivalla ajamaan ikävään kasarmiin ja siinä istuskelin kannella katsellen, kuinka tuttu ranta häipyi niemien taakse, sillä hetkellä päätin varmasti kysäistä tyttöäni, — jos eno haluaa niin perin tarkkaa ajanmääräystä.
— Ja silloinko kirjoitit?
— Kirjoitin sitten vähän myöhemmin.
Ukko särviskeli taas hetkisen lusikallaan kahvia ja oli ääneti. Hän oli harvinaisen vakavalla tuulella, melkein juhlallisella, näytti aivan siltä kuin hän olisi mielessään märehtinyt joitakin vanhoja surumielisiä muistoja. Sitä katselivat nuoremmat kummissaan: jos eno nyt vielä rupeaa haaveilemaan, niin silloin vie hiiteen kerrassaan!
— Jos se multakin kerta olisi tullut kirjoitetuksi, niin yhtä kaikki ei istuisikaan Oskar-eno kuivana vanhanapoikana nyt teidän parissanne lörpöttelemässä joutavia yön kuluksi. — Noin puheli ukko miltei ujolla äänellä, kohottamatta silmiään kahvikupista, jota hän lusikalla hämmenteli.
Tuossa se siis oli, mitä hän oli miettinyt ja mitä hän nyt aikoi kertoa. Mutta siitähän lupasi tulla hauska juttu. Eno kun kertoisi omista lemmenseikoistaan ja kosinta-aikeistaan, sehän olisi harvinaista, jotakin uutta!
— Ajattelitteko tekin kirjoittaa tytölle ja kosia?