— Kertokaapa siitä eno!
— Ajattelinhan minäkin kerran… Mutta mitäpä noista vanhoista jutuista jaarittelemaan, myöhäinenkinhän nyt jo on…
Oli se nyt kerran ihmeeksi enollekin myöhäinen. Tavallisesti hän istui ja pärisi sivu puolen yön eikä tahtonut mitenkään malttaa heittää, vaan puhui vielä ulos mennessään, jotta kadulta kuului loppusukkeluuksia hänen kulkiessaan. Ja nyt hän ei viitsinyt jaaritella!
Mutta näki sen sentään, että hänen itsensäkin teki mieli käydä kertomaan, eikä hän olisi sitä nyt kertomatta heittänyt millään ilveellä, vaikka oli hiukan arastelevinaan. Hieman vain kun kehoiteltiin ja kyseltiin, niin jo alkoi.
* * * * *
— Vai niinkö te luulette, etten minä olisikaan koskaan ollut rakastuneena, puhui hän heittäytyessään keinutuoliin takanojaan. Hohoi! Olin kerran jo puolikihloissakin, ja hamaan kolmanteen kymmenenteen vuoteeni saakka olin sitäpaitsi rakastuneena säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa, syksystä ja keväästä, vaikken niistä viitsinyt puhua kenellekään. Mutta tämä kirjeen kirjoittaminen oli sentään eri juttu.
Tietysti minä olin nuori ja ylioppilas. Silloin noita ylioppilaita ei vielä ollutkaan joka kuusen juurella, niin että minä olin herra, enkä ainoastaan omasta mielestäni, vaikka olinkin iältäni vasta parissa kymmenissä. Ja kesä oli luonnollisesti kauniimmillaan, kentät kukoistivat ja puut vihannoivat ja linnut lauloivat — niinkuin te sen kaiken hyvin tiedätte rakkauskertomuksista. Olin viettänyt alkukesän Karjalassa ja matkustin sieltä kesäsydännä kotiini Pohjanmaalle. Laivalla olin tullut Kuopioon, mutta en jatkanut sieltä suoraan Iisalmelle, vaan pyöräytin Tuovilanlahdesta mutkan Pielaveden kirkolle, sinne pappilaan ativoihin. Siellä oli häät talossa, ja suoraan tunnustaakseni olinkin sovittanut matkani niin, että minun sopi pistäytyä matkan varrella sukulaistalossa ilopäiviä viettämässä.
En ole näet elämäni pitkään viettänyt sen huolettomampia enkä vähemmin rasittavia päiviä kuin vieraillessani nuorena ylioppilaana kerran kesässä viikon päivät isossa sukulaispappilassa. Siellä eletään herroiksi, mutta ei rasittavan herroiksi. Levätään pitkään ja levätään hyväksi höllyvillä höyhenpatjoilla, syödään rasvaista, maalaista ja makeata; kupit ovat kookkaat ja vehnäviipaleet paksuiksi leikatut. Sillä välin käydään ongella, uimassa ja ajelemassa, istutaan varjossa puutarhan pehmeällä, nuorella nurmikolla ja poltetaan tupakkaa pitkävartisista letkapiipuista…
Mutta tällä kertaa oli häät tulossa taloon. Siellä touhua ja juoksua, siellä meteliä ja hämminkiä, leivottiin, paistettiin, leikeltiin, keitettiin. Ihmistä kiehui kuin kattilassa pitkin portaita, pihoja ja puutarhoja. Mutta mitäs me nuoret siitä. Me vietimme omia ilojamme missä milloinkin miellytti, venehissä vetten päällä, koivikossa niemen kärjellä ja kalmistossa kirkkomäellä. Siellä oli nuorisoa kappale — etäisiä sukulaisia oltiin toisilleen melkein kaikki, — iloista, tervettä, reipasta nuorisoa, joka ei muuta ajatellut kuin sen kuluvan hetken huvia. Oli tultu kokoon ilopäiviä viettämään ja nautittiin nyt elämästä kuin kepeät kesälinnut, laulettiin, naurettiin, kisailtiin ja karkeloitiin. Isännät ja emännät antoivat meidän vapaasti iloita, hyvä kun emme olleet jaloissa vastuksina. Ja me ahmimme nuoruuden elämäntäyteistä iloa, ahmimme joka huokaisulla, joka liikkeellä. Hiki juoksi päästä uutukaisten valkolakkien alta ja puna hehkuili koreina kukkasina tyttöjen terveillä, mehevillä poskilla.
Se oli aikaa satumaista.