Siellä oli tyttöjä monenkinlaisia, oli hienohipiäisiä, hoikkaisia kaupungin neitejä, oli maalaistyttöjä, pullevia ja tukevia. Soudeltaessa, käveltäessä ja leikittäessä järjestyttiin aina tietysti parittain, ja kukin valitsi toverikseen oman mielitiettynsä, jota hän enemmän kuin muita piteli hellänä.
Minun osalleni lankesi nuori ja näppärä maalaistyttö, tuores kuin keväinen tuulahdus. Teoltaan hän tosin ei vielä ollut saanut viimeistä silitystä, muodot olivat kyllä pyöreät, mutta näyttivät toisinaan — vika saattoi olla kotitekoisessa puvussakin — hiukan tasaantumattomilta ja kömpelöiltä; kasvot oli ehkä liiankin punakat, kun ei tyttö vielä ollut saanut tottuneeksi myötään käyttämäänsä päivänvarjoa; kädet ja jalat olivat tarpeettoman suuret ja luisevat. Mutta silmät, ne olivat kirkkaat kuin kauriilla, huulet kuin mansikat päivän puolella ahoa, ja paksu lettitynkä, joka selälle roikkuili, oli väriltään ja muodoltaan väärentämätöntä, turmelematonta, luonnon omaa tekoa. Sillä palmikolla minä en koskaan malttanut olla leikkimättä, joko sitten istuttiin vierekkäin soutoteljolla taikka iltaviileällä levähdettiin päivän vaivoista puutarhan seinänviereisellä kiikkulaudalla. Mutta hän ei tuosta suuttunut: sitä myöten oli leikki sallittua. Hän vain nauroi, nauroi niin puhtaasta ilosta, että kyynel kimalteli silmän nurkassa, hampaat välähtivät valkeina punaisten mehupeitteiden alta ja koko vartalo hytkähteli notkeasti, viattomasti, luonnollisesti.
Hän oli minun naurava sulottareni. Ja minä nauroin tietysti myöskin, riemuitsin oikein sydämeni pohjasta.
Hänen nimensä oli Iida. Siitä ajasta on minussa omituinen myötätuntoisuus kaikkia Iidoja kohtaan. Minusta siinä nimessä jo kajahtaa jotakin hempeää ja naisellista. Asettelin mielessäni rinnakkain nimiä Iida ja Oskar: olihan toinen niin naisellisen pehmeä ja toinen niin miehevä ja luja.
Ensi päivänä olimme kohteliaita toisillemme, toisena sinuttelimme toisiamme ja riitelimme, ja kolmantena jo hieman ujostelimme toisiamme, kun katseet osuivat vastakkain. Siihen aikaan oltiin vielä herkkiä punastumaan.
Neljäntenä päivänä oli häät. Jo tuli kokoon oman kylän vieraita, outoja meille matkustajille, jotka jo olimme kuin yhden perheen jäseniä. Siitä me ikäänkuin vetäysimme lähekkäämmäs, tutustuimme, veljistyimme. Kuiskailimme salavihkaisesti, heitimme katseita, pidätimme naurua, ymmärsimme toisemme. Mieliala kävi vihkimätilaisuuden lähestyessä juhlalliseksi. Tytöt olivat pukeneet hienot hääpukunsa ylleen ja näyttivätpä niissä nyt ihan moitteettoman siroilta. Iidallakin oli valkoinen puku, ihan vasiten tehty muotien mukaiseksi. Se taipui sulavana hartioille ja uumille, solui pehmoisena ja sivelevänä ruumiin mukaan, tehden äsken kömpelön näköisen vartalon solakaksi ja säännölliseksi. Oliko siihen nyt apuna käytetty kureliiviäkin, sitä en tullut ajatelleeksi. Mutta sen puvun vaikutuksesta hänen liian punakkaat kasvonsakin näyttivät nyt hienommilta: käsissä oli hansikkaat, jaloissa vaatekengät ja tukkaan oli sidottu sinervä nauha.
Me seisoimme vastakkain morsiusparia vihittäessä. Hän oli heti huomannut, että hänen uusi pukunsa vaikutti minuun voittavasti. Sen kaupunkilaispukunsa mukana hän näytti saaneen kaupunkilaisnaisen terävyyttä ja tarkkuutta ja naisellista viekkautta ja juonta, joka hurmaa saman verran kuin maalaistytön viattomuus ja viehkeys.
Minä pikeysin yhä enemmän. Hääpäivän iltana koko hääjoukko oli kävelemässä; käytiin näköalaa ihailemassa läheiseltä vuorelta. Katseltiin, kuinka päivä laski ja ilta vähitellen vaihtui yöksi. Kastekin laski ruohikkoon ja ilma kävi viileäksi. Iida taitteli kanervan oksia, taittoi yhden mullekin ja pisti takkini napinläpeen, ja katsoi sitä tehdessään veitikkamaisesti silmiini. Ja me riitelimme siitä, oliko kanerva onnen kukka; hän sanoi että oli, minä että ei. Siitä riitelimme vielä, kun toiset laskeutuivat alas kukkulalta ja maantieltä huutelivat meitä. Me lähdimme vitkastellen laskeutumaan jäljestä, kävelimme vierekkäin hiljalleen yösumun laskeutuessa järvelle ja niityille…
Sinä yönä minä valvoin ja kirjoitin runoa, varkain kirjoitin makuullani vintillä, veljesvuoteella, toisten nukkuessa. Mitä Iida teki toisessa ullakkokamarissa, tyttöjen sisarvuoteella, sitä en tiedä. Arvatenkin hän nukkui. Silloin olin varma, että hänkin valvoi ja ajatteli minua niinkuin minä häntä, ja tuo varma luulo teki minut autuaaksi. Kirjoitin pitkän runon muistikirjaani. Aamulla minun piti antaa se Iidalle sopivassa tilaisuudessa ennen lähtöäni.
Niin — ennen lähtöäni. Aamulla minun näet täytyi lähteä. Laivakulut, matkatoverit, mitkä lienevät pakottaneet, mutta minun täytyi lähteä. Täytyi erota noin lämpimimmiltään, jättää toiset nuoret vielä moniksi päiviksi iloista elämää jatkamaan, heittää Iida…