Kun aamulla tulin puutarhaan, olivat tytöt jo siellä minulle kukkaskimppua sitomassa. Näin selvästi kuinka Iida kävi hakemassa lemmenkukkia ja pisti ne sinne kätköön toiseen laitaan; — ne ovat minulla samoin kuin kanervan oksa vieläkin tallella. Minusta tyttö oli melkein itkeneen näköinen, — vai olisiko uni ollut aamuvarhaalla vielä silmässä. Ei puheltu muusta kuin niistä iloista, joita yhdessä vielä pidettäisiin, jos minä jäisin. Ja minun täytyi lähteä, hevosta pantiin jo valjaisiin! Olisin itkenyt, jos olisin miehuudeltani ilennyt. Mutta koska olin mies, koetin nauraa tuska sydämessä. Iida ei enää nauranut. Hän sitoi kukkasvihkoa, katseli alas ja oli ääneti.
Se hetki oli surun hetki. Se oli heräämisen hetki ihanista unelmista kylmään ja pakolliseen todellisuuteen.
Ei — runoani en voinut antaa, se liian kylmästi, liian huonosti tulkitsi sen, mitä tunsin ja mitä tahdoin sanoa. Minulla oli sanottavaa niin äärettömän paljon, sydän kukkuraa myöten täysi. Minun piti kirjoittaa kirje Tuovilanlahdesta, kirjoittaa kaikki, selittää kaikki… Jo annoin siitä Iidalle viittauksen. Hän katsoi kummastuneen näköisenä — oli näet muita läsnä — mutta näin selvästi, että hän ymmärsi — ja hyväksyi.
Vanhemmat ihmiset hymyilivät hiukan, kun hyvästellessä ei meidän — Iidan ja minun — kättelystä näyttänyt loppua tulevankaan, mutta hymyilivät suosiollisesti, niinkuin viattomasti leikkiville lapsille. Hän heilutti vielä liinaa veräjän pielessä, kun kärryt tienkäänteessä vierivät näkymättömiin. Ja minä vilautin valkoista lakkiani. —
Se oli tukalata matkaa. Päivä poltti tulena niskaa, maantie pölisi yhtenä pilvenä, kyytimies nukkui ja hevonenkin laiskistui helteessä juoksemasta. Ja minut kuljetti kova kohtaloni virstan virstansa perään poikemmas siitä paikasta, jossa kerran ihmeeksi olin saanut nauttia täysin siemauksin nuoruutta ja onnea ja jossa minua ikävöitsi kirkassilmäinen, hellämielinen tyttö, jonka parista säälimätön pakko oli minut kesken ilojen maailmalle kiskaissut. Mieleni oli apea, minua suututti ja kirveli, mutta ei auttanut muu kuin ajele pois yksinäisyyteesi ja ikävääsi, josta nyt olit neljäksi päiväksi saanut silmäillä onnellisten asuntoihin.
Olin yksin, yksin tunteeni vallassa. Kirjoittaa aioin tytölleni, mietin jo alun ja lopun ja keskelle mehevät paikat. Siitä olisi tullut lämmin, kaunis, liikuttava rakkaudenkirje. Mutta siitä ei tullut mitään.
Kievarin kynät olivat kelvottomat, paperia ei ollut kunnollista, väsytti ja suututti. Mutta se ei olisi estänyt. Jo muutamanlaisen kirjeen heti kirjoitin, mutta repäisin sen huonona ja aloitin toista. Ja silloin rupesi järki-vähäinen pelaamaan. Rupesi tutkimaan. Mitä minulla oli muka mielessä tehdä? Kihlatako tyttö? Kihlatako outo nainen nelipäiväisen tuttavuuden jälkeen, tuntematta vanhempia, sukulaisia, tuntematta itseäänkään. Ja saattoiko luottaa tuollaiseen hetken tulistumiseen? Eikö olisi vääryys tyttöäkin kohtaan, jos kirjoittaisin, kihlaisin, ja se unelma sitten kumminkin tulisi rikotuksi. Olinhan pelkkä keltanokka…
Semmoista se järki opetti lukemattomin vaihteluin, kun kerran pääsi ääneen. Koettihan tunneraukka pitää puoliaan, ja monesti se jo oli voitolla, kun jokin satunnainen muisto taas elävästi kuvasi Iidan lempeän muodon eteeni. Silloin taas kirjoitin ja revin. Ja vaikka sen ottelun aikana rakkauteni yhä vahvistui ja vankistui, niin siihen määrään olin saamaton, että kirje jäi lähettämättä. Saatanhan sen vastakin lähettää, ajattelin, kunhan mietin. Ja odotustunti kului.
Laiva tuli, kyytimies palasi, minä laskin kohta laivalla täyttä vauhtia Tuovilanlahdesta pohjoiseen päin. Ja siihen loppui minun unelmani. Tosin olen sen uneksinut uudelleen ja uudelleen vuosien kuluessa muinaisuudenmuistona, mutta vieläkään en voi uskoa tehneeni oikein, kun sen kirjeen jätin kirjoittamatta. Kuvittelen, että siitä olisi lähtenyt kahdelle onnea. Sillä joskaan ei ole varmaa, että Iida nyt olisi emäntänä omassa talossani — kuka voipi tutkia kaikki mahdollisuudet! — niin olisi se ainakin sangen luultavaa.
Mutta minä olen aina miettinyt tunnin liikaa…