Neiti Augusta huokasi: niinkö siis!
— Mutta kumminkin olen kykenevä omistamaan uusistakin sitä, mikä on todella järkevää ja hyvää, ja minä tunnen velvollisuutenikin sen esimerkin tähden, jota olen muille osoittamaan asetettu.
Rovasti vetäisi taas arvokkaasti pari henkisavua ja jatkoi hetkisen syvän äänettömyyden jälkeen: — Ja minä toivon, ettei tästä hetkestä meidän talossa käytetä kahviksi muuta kuin ruista, pelkkää kotipellon ruista. Minä toivon niin ja tiedän, että tahtoni täytetään.
Rovasti loi tuiman ja päättävän katseen ympärilleen, nousi, kuppiin koskematta, ja astui vakavin askelin ulos huoneesta. Hän tiesi, että hän oli uhrannut jotakin isänmaan alttarille.
— Oi kun hän on hyvä, tuo isä! Lähden heti häntä suutelemaan. — Neiti
Augusta ihan riemusta hypähteli.
— Niin, lähdetään, minä myös, puheli nuorempi syleillen sisartaan.
— Älkää menkö, neuvoi äiti, ei isä pidä semmoisesta. Menkää mieluummin paahtamaan hiukan ruista, niin saamme hänellekin piankin kupin…
— Sen teemme. — Neiti Augusta löi käsiään yhteen. — Eikä enää ostokahvia ajatellakaan. Ja nyt seuraa meidän jälkeen koko kylä ja koko pitäjä.
— Ja koko maailma, lisäsi nuorempi, ja tanssien he riensivät ulos.
Mutta pappilan nuori maisteri, joka vasta oli Helsingistä saapunut kotiin, hymähteli salavihkaa viiksiään väännellen ajatellessaan tuota maalaisten lapsellista ja pienenmoista innostusta ja heidän rientojaan. — Ruiskahvia! Olisipa sentään hullua, jos esimerkiksi Kämpissä tilaisi ruista avec'in kanssa.