— Sitä taikuutta! — Lukkarin rouva löi käsiään yhteen. — Mutta eikö maistu rouvalle vielä … no ottakaa, kotikahvia!
— Kiitoksia, enpä jaksaisi, mutta koska se on niin hyvää… Hän otti kolmannen kupin.
172
— Niin, pimeys on vielä suuri kansassamme, puhui valtiopäivämies. Ei se ymmärrä omaa etuaan. Sitä täytyy vähitellen valistaa: ei merta pisaroitta soudeta. Ja meidän on velvollisuus sitä neuvoa esimerkeillä ja sanoilla, ja senhän teemmekin mielellämme, kun siten voimme hyödyttää kansaamme ja isänmaatamme.
Ja henkikirjurinkin rouva otti kolmannen kupin hyvin omintunnoin. Siitä ei ollut paljasta nautintoa, siinä oli aate.
— Ka, rovastihan sieltä ajaa röökynöineen, ilmoitti muudan, ja kaikki kiiruhtivat ikkunoihin. Oli se ilmoitus vähän omiaan innostusta laimentamaan. Kaikki näet tiesivät, että pappilassa rehotti vielä vanha, tuhlaavainen ulkomaan kahvin juonti, ja siinä se juuri oli suurin syy, mikseivät syrjäkyläläiset yhtyneet uuteen aatteeseen, koska siihen vastoin pappilan esimerkkiä eivät täysin voineet luottaa ne, jotka eivät kyenneet asioita itsenäisesti arvostelemaan. Ja valtiopäivämies tiesi kyllä, kuinka kiihkeästi papisto aina vastustaa kaikkea uutta, olkoon hyvää tai huonoa, niin että sieltä päin siis ei ollut odotettavanakaan kannatusta tuolle nuorelle liikkeelle.
Sentähden rovastin tultua mieliala menikin vähän jäykäksi. Täytyi ruveta puhumaan muista asioista, mutta se ei oikein luistanut. Juopa tuntui olevan toisinaan välissä. Ja kun kohta erottiin, niin monikin nyt vasta ymmärsi valtiopäivämiehen sanat: ei merta pisaroitta soudeta.
Mutta pappilankin nuorista neitosista oli jo kauan tuntunut raskaalta tuo muista kyläläisistä eroava asema kahvikysymyksessä. Neiti Augusta, joka paljon seurusteli nimismiehessä, oli siellä sekä aatteellisesti että käytännöllisesti imenyt itseensä ruiskahvin jalon tarkoituksen, ja jo viikkokausia hän oli mielessään hautonut päätöstä heittää kotonaan pois koko kahvin juonti. Ainoastaan äidin huomautukset, että moisesta mielenosoituksesta toisinaan isä suuttuisi, olivat pidättäneet häntä päätöstään toimeenpanemasta. Ruustinnan itsensä tosin tiedettiin salaisesti kallistuvan samaan suuntaan, mutta julkisesti hän ei koskaan tehnyt mitään vastoin herransa ja miehensä tahtoa. Ja rovasti itse oli pysyttäytynyt kamalan äänettömänä koko asiasta; jos siitä puhumaan ruvettiin, hän käänsi vakaana ja vaiti ollen selkänsä.
Mutta kun hän eräänä iltapäivänä astui ruokasaliin päivälliskahville, huomasi koko kokoontunut perhe, että jo on jotakin tekeillä. Eikä kukaan sanaakaan virkkanut, ennen kuin rovasti vetäistyään piipustaan pari sakeata savua rykäisi ja lausui:
— Minä olen jo vanha mies, eikä ole minun asiani siis enää sekautua niihin uusiin tuumiin, joita tässä maailmassa milloin miltäkin kolkalta esiintyy.