— Kuuluvat vain sanovan, että on sitä heillä toki siksi vielä varaa, että suovat kupillisen puhdasta kahvia itselleen ja palkollisilleen.
— Niin, onhan sitä varaa velkaisella. He, he! — Sille naurettiin, ja toinen kuppi tarjottiin ja juotiin.
— Entäpäs nämä Tyynelän vanhat mamsellit, ei suinkaan nekään…?
— Niistä nyt ei puhettakaan, vanhatpiiat, ikuiset kahvin särpijät!
— Eihän siitä semmoisille apua. Mutta kun monet mökkiläisetkään eivät voi pysyä muuta kuin paljaissa ostokahveissa.
'— Juuri meidän kauppamiehemme heitä pilaavat, selitti lukkari. Koettavat aina kahden kesken tehdä pilkanalaiseksi koko puuhaa ja sen puoltajia.
— Mutta tiedetäänpä se, mistä syystä he sen tekevät, virkkoi siihen valtiopäivämies, — eivätkä ne syyt juuri kauniita ole. Sinne uhkaavat jäädä makasiineihin happanemaan ja rottain ruoiksi koko heidän syksyllä tuottamansa runsaat kahvivarastot, käsistä on luikahtaa sekä pääoma että voitto, eikäpä siis kummakaan, että he koettavat kaikilla epätoivon yrityksillä taistella tätä nuorta liikettä vastaan ja tappaa se jo kehtoonsa. Mutta turhaan potkivat tutkainta vastaan.
— Turhaan, todisti kauppias Tuppurainen, jolta lukkari, henkikirjuri ja nimismies ostivat tavaransa. Hän oli jo ajoissa myönyt kaiken kahvivarastonsa polkuhinnasta naapuripitäjän kauppamiehelle — siellä ei ollut liike vielä aivan laajalle levinnyt — ja pannut puotinsa ikkunaan ilmoituksen, että »valmiiksi paahdettua ruiskahvia on myötävänä 10 pennillä naulalta». — Turhaan, sillä kuka hullu nyt enää ostaisi ulkomaan sotkuja, kun parempaa kahvia kasvaa oma pelto, kotipelto.
— Syrjäkyläläiset sitä vain taitavat enimmäkseen ostaa, tiesi nimismies.
— Ja oletteko kuulleet hullumpia! jatkoi hänen rouvansa, — sanovat muka Jumalan viljan tärväämiseksi, jos kotipellon ruista kahviksi paahdetaan.