Julkisesti tuota liikettä ei kukaan uskaltanut vastustaa. Mutta äänetöntä vastustusta oli kumminkin, salakähmäistä, ja sehän se olikin kurjinta. Tämän vastustuksen laajuutta, sen voimaa ja kestävyyttä punnittiin tarkoin Antin päivänä lukkarissa.
Sinne oli kylän rahvasta lukuisasti saapunut, ja kaikki tahallaan edeltäpuolisen, koska tiettiin, että nyt ensi kertaa suuremmassa, yleisessä kestissä tarjotaan ruiskahvia. Eipä siis kumma, että keskustelu enimmäkseen pysyttelikin tämän nuoren, suositun kysymyksen seutuvilla. Kaikenlaiset muut kylänjuorut ja torat unohtuivat. Valtiopäivämies — hän oli myös kunnan esimies —, joka ei ollut seurustellut lukkarissa sitten kun tämä viime keväänä oli uskaltanut vastustella häntä kuntakokouksessa, saapui ystävällinen hymy huulillaan, ja nimismiehen ja henkikirjurin rouvat, unohtaen täsmälleen vuoden vanhan kinansa, tervehtivät toisiansa lämpimästi. Kauniiseen sopusointuun yhdisti kaikkia sama innostus, pienehköt kylmyydet ja katkeruudet se lääkitsi pois sydämistä, sillä nyt kun ryypättiin ruiskahvia vehnäsen kera, niin tunnettiin selvästi, ettei siinä ollut kysymyksessä paljas nautinto, vaan myöskin aate.
— Todenteolla, sanoi kansakoulunopettajan rouvalle valtiopäivämiehen emäntä — häntä ei rouvaksi sanottu, — tämä maistuu verrattomasti paremmalta kuin mitkään ostokahvit. Onhan tämä vain puhdasta…? Hän kääntyi kanttorin rouvan puoleen.
— Ihan selvää kotipellon ruista, tämä vakuutti. Ottakaa vehnästä … no, enemmän.
— Kiitoksia, riittää jo. — Ja kun ei ennen ole hoksannut kukaan…
— Sanokaas muuta, puuttui puheeseen kansakoulunopettaja, jonka rouva oli Ahmaisissa aatteen pannut alulle, olisipa luullut jonkun jo ennen ymmärtävän…
— Vaikka muistan minä ennen lapsuudestani, että naurettiin, kun muutamin paikoin polttivat ruista kahvinsa jatkoksi, vaikka ei ne sitä toki humalavedessä liottaneet.
— Niin, siinäpä se onkin erotus.
Siltavouti laski kuppinsa pöydälle ja kumarsi. — Suuri kiitos. Ja tuskin ne sitä nytkään edes kaikin paikoin hoksaavat, ja miksei ne hoksaa, mutta eivät tahdo. Tuollakaan Leskelässä ei kuuluta uhallakaan pantavan pannuun murustakaan ruista.
— Entä Kelalassa!