— Niin tulisi, ja mikä sitten. Vähemmin loukkaisi.
Tehtäisiinkö hännätön vasikka? Puheenjohtaja oli vähän epävarmana missä muodossa hän sen ehdottaisi äänestettäväksi. — Silloin nousi tohtori.
— Tämähän on selvää hassutusta. Onhan ihan luonnollista, että häntä on kuvattu pystyyn vasikalle, kun se nyt kerta on semmoinen suruton mullikka, joka hyppien ja potkien karjassa hilpeyttään karkaa, tömistelee vallatonna ja laukkaa vauhkona pitkin tantereita, jotta häntä suorana perässä. Luonnotonta olisi, jos se olisi mitenkään muuten kuvattu — iloinen vasikka. Tuo juuri osoittaa taiteilijan herkkyyttä ja hienoa havaintokykyä, ja se olisi mielettömintä hupsutusta, jos me sen takia heittäisimme kuvan pois, ja vielä mielettömämpää ja naurettavampaa, jos häntä lyhennettäisiin. Kuva on semmoisenaan sievä ja luonnollinen.
— Luonnollinen, tietysti se on luonnollinen, puhui rehtori, joka jo alkoi kiivastua, — mutta onko se sopivaa luonnollisuutta? Onhan se luonnollista, että koirakin kynsii kylkiään ja että sika ryömii rapakossa, mutta onko se taidetta, ja onko se semmoista taidetta, että sitä sopii tarjota lapsille, kansan lapsille? Minä vain kysyn.
— No, no, puuttui puheeseen postimestari, joka oli koko vasikanhäntäkysymyksen eleille herättäjä, mutta joka ei ollut ajatellut tätä kysymystä aivan noin ankarassa muodossa ja sitä paitsi oli hyvin muuttelevainen mielipiteiltään. — Eihän sitä nyt tarvitse noin rumalta kannalta katsoa, eikähän ne lapsetkaan sitä niin katso. Ja jos oikein asiata ajattelee, niin näkeehän ne lapset joka kesäpäivä vasikkain noinikään pelehtivän kujassa ja tanhualla, eivätkähän ne kuvassakaan sen vaarallisempia saata olla.
— Vai ei, huudahti Posio ja pani painon kummallekin sanalle. — Me olemme mielestäni käsittäneet tehtävämme aivan väärin, ja olisi paljoa parempi, jos emme ensinkään olisi ryhtyneet koko aapisen painattamiseen emmekä yleensä kirjain tekemiseen, jos meidän todella on tarkoitus levittää tuommoista siivottomuutta. Ja minne me sitä levitämme? Kansan vielä turmeltumattomiin, syviin riveihin, sinnekö aiomme levittää viheliäisintä ryönää ja törkyä. Tämän kansan lapsiltako todella aiomme turmella heidän onnellisen, puhtaan lapsellisuutensa, ja siten koko kansamme tulevaisuuden ja sen siveellisen voiman!
— Onhan se irstas ja rietas tapa, että vasikka noinikään pitelee häntäänsä. — Sen myönsi jo nahkuri Niiranenkin mielellään. — Mutta minusta tuo ei ole niin vaarallista juuri sen vuoksi, että se on vasikka, pariviikkoinen piimäturpa, jolta nyt ei voi vaatia suurta elämänkokemusta. Toista olisi, jos se olisi raavas sonni taikka vanha lehmä, mutta vasikalle voisimme antaa anteeksi.
— Oho, puhkesi viskaali Spets puhumaan. — Onko tämä järjestystä, onko tämä enää siivoa: vasikatkin tässä alkavat häntä pystyssä pröystäillä, mitä sitten muut. Ja semmoisia kun jo lapsille näytetään, niin minkälaiseksi muuttuu sitten heidän oma käsityksensä järjestyksestä ja siivosta!
— Minä sanoin jo äsken, että tämä on hassutusta, selitti tohtori. — Tuommoisesta asiasta, vasikan hännästä, jauhetaan tuntikausia, ja siihen sotketaan siveellisyydet ja järjestykset, — vaikka olisi muita tärkeitä ja kiireellisiäkin asioita ratkaistavana. Heitetään jo lemmessä tuo vasikka.
— Tässäpä ei olekaan kysymyksessä enää yksi ainoa vasikan häntä, tässä on kysymyksessä koko se periaate, jolle tämä meidän osakeyhtiömme on rakennettu ja jonka mukaan sen tulee toimia levittäessään tietoa ja sivistystä. — Rehtori tulistui yhä enemmän. — Tässä on kysymyksessä vielä paljon suuremmat periaatteet, ne samat, joiden välinen taistelu jo valitettavasti on Suomenkin niemellä alkanut, taistelu toiselta puolen jalojen ihanteiden ja valon palveluksen, toiselta sen mädännäisyyden välillä, joka luonnollisuuden ja todellisuuden viattomain nimien suojassa on näkynyt tunkeutuvan jo tähän meidänkin rauhalliseen, syrjäiseen yhtiöömme. Minä pyytäisin varoittaa yhtiötä päästämästä tätä myrkkyä turmelemaan meidän kaunista työtämme.