Tohtori kävi rauhattomaksi. Sen huomasi puheenjohtaja, ja hänenkin mielestään keskustelu jatkui ja laajeni arveluttavassa määrässä. Sitä piti ehkäistä.
— Tahdon ystävällisesti huomauttaa, että ei pitäisi antaa keskustelun haaraantua kovin monelle taholle, sillä siten emme koskaan pääse mihinkään päätökseen. Asiat olisi kai yksitellen selvitettävä, ja jos minä olen keskustelua oikein ymmärtänyt, niin on meidän ensiksi saatava ratkaistuksi kysymys tästä kuvasta, tästä — vasikan hännästä. Onko niin?
— Niin on.
— On tullut esille kaksikin ehdotusta, toinen, ettei tätä mainittua kuvaa ensinkään painettaisi, toinen, että ainoastaan häntä lykättäisiin pois, mutta tätä jälkimmäistä ei ole tietääkseni kannatettu.
Viskaali Spets pyysi puheenvuoroa.
— Tarkoitukseni oli äsken juuri sitä ehdotusta puolustaa, eikö lie tullut sanotuksi. Juuri tuo häntähän siinä on siivottomin kohta, eikähän sitä nyt siltä kumminkaan tarvitse hylätä Jooseppia ja koko hänen karjaansa.
Nahkuri Niiranen vastusti hännättömiä vasikoita ja muita vaivaisia elukoita. Postimestari samoin, ja keskustelu leimahti uuteen liekkiin. Kansakoulunopettaja vei asian taas yleisempiin näkökohtiin ja esitti korkeammalta kannalta niitä vaaroja, joita, jos johtopäätökset tehtäisiin, seuraisi kansalle ja isänmaalle. Rehtori tuli keskustelun kuumuudessa lausuneeksi, että sen, joka luonnollisena ja jokapäiväisenä puolustaa törkeyttä pienemmissä asioissa, hänen siveelliseen kantaansa ei ole suuremmissakaan paljon luottamista, hänen käsityksensä sopivaisuudesta ja kainoudesta ovat sekaisin.
Tuosta suuttui vihdoinkin tohtori. — Ja se siveellisyys, joka punastuu vasikan häntää, on hyvin epäiltävää laatua. Puhtaalle on kaikki puhdasta, mutta näkyy myöskin olevan päinvastoin. Sillä näet täytyy olla jotenkin saastainen mielikuvitus, joka näkee jotakin irstasta siinä, että vasikan laukatessa häntä oikeaa suoraksi; semmoista ei ole kansalla, vielä vähemmin sen lapsilla, sitä on ainoastaan semmoisella, joka riettaudessa on mielikuvituksensa niin araksi ärsyttänyt.
Tuo oli jo liikaa. Puheenjohtaja varoitti menemästä mieskohtaisuuksiin ja käski pysyä asiassa. Mutta rehtori oli jo noussut, noutanut hattunsa ja keppinsä. Mennessään hän lausui matalalla, murtuneella äänellä, että hänen täytyi haikein mielin nähdä töiden, joista hän oli luullut siunausta versovan, muuttuvan kiroukseksi. Mutta hän puhdisti tomun jaloistaan eikä enää voinut kuulua semmoiseen yhtiöön, missä sallitaan miestä, joka suoraan ja vihatta lausuu vakaumuksensa, solvattavan tavalla semmoisella, ettei siitä voi jatkaa keskustelua muualla kuin — oikeustuvassa.
Hän meni. Ja häntä seurasi kansakoulunopettaja ja viskaali. Muut jäivät, mutta sinne jäi myöskin raskas, painava mieliala, murtuneet yhteistyön toiveet ja tuskallinen epävarmuus tulevaisuudesta.