— Vaikk'ei merkittäisikään, kunhan ovat toimessa ja tottuvat jotakin tekemään. Vielä se koituu heillekin vakavamman työn aika, ja silloin on hyvä, että omasta halustaan ovat lapsuudesta saakka harjaantuneet matkassa olemaan. — Kerätkää vain, lapset, marjoja, kerätkää paljon. Kauppamiehessä jo kuulutaan ostettavan puolukoitakin, maksetaan parikymmentä penniä kapalta, hyvä on sekin lapsen ansioksi.
— Maksettaneenko mitään tuommoisista raakain sekaisista, en usko.
— Miksei, kun perataan, erotetaan rikat pois ja raakaset.
— Ja silloin ei taida jäädä paljon jäljelle. Ei, vaari kulta, ei taida sekään lyödä leiville.
Vaari ei vastannut mitään, solmi vain äänetönnä nuotan silmukoita. Hänellä nyt kerta oli oma ajatuksensa asiasta, eikä hän viitsinyt siitä ruveta sen enempää kinaamaan. Kestää sitä kinata akkain kanssa, jotka pieksävät suuta saadakseen olla äänessä! Kotvasen kuluttua hän virkkoi kumminkin puoliääneen:
— On sitä aikoinaan oltu marjahaluisia itse kukin, sinäkin ja muutkin.
— On oltu, mutta kun syyskylmässä rämmitään muka puolukassa päiväkaudet pitkin kankaita, niin se on jo toista.
Koettamalla oli äiti koettanut saada mieltään ja ääntään pidetyksi vihaisena. Sehän kävisi hänen hallitsijanarvolleen, jos hän kesken heltyisi. Mutta heltynyt hän kumminkin jo oli. Sangen viatonta huviahan tuo nyt sentään oli lapsille ollut, marjassahan nuo raukat olivat olleet olevinaan. Sentähden hän puheensa lopettajaisiksi ja leppyneellä äänellä varoitteli, että vasta pysyisivät kiltteinä ja kuuliaisina eivätkä enää lähtisi juoksentelemaan syysmärkään.
— Mutta kun siellä on lysti, äiti, marjassa, selitti pikku Mikko, kun näki, että hänkin tässä jo uskaltaa ruveta äännähtelemään.
— Vai lystikin vielä, — no lapsen mieli ja lampaan pää! Äiti silitti jo aivan leppyneenä nuorimpansa pyöreätä liinapäätä. — Saattehan te vastakin puolukkaan mennä kun lupa annetaan ja sää on kaunis…