RAJOILLA.
Kun hän iltapäivällä istuskeli kahden kesken äitinsä kanssa, näperrellen jotakin mutkikasta koruompeletta, suuttui hän aina, kun alettiin puhua hänen tulevaisuudestaan.
— Mitä siitä nyt huolehtii, enhän minä nyt missään tapauksessa nälkään kuole… Eikähän nyt kaikkien ihmisten tarvitse mennä naimisiin … äiti elää vielä siinä vanhanaikaisessa uskossa… Ush!… Ei suinkaan sitä nyt tarvitse pelätä, että minusta kerjäläinen tulee…
Mutta itse hän kumminkin aina tietämättään johti puheen sille tolalle, joutui siihen, jos mistä olisi puhuttu.
— Kerjäläinen, — Jumala varjelkoon! Onhan sinulla, Anna, siksi varakkaita sukulaisia … eikähän nyt vielä ole syytä noin ajatella. Mietin vain, miten sinä, lapsi parka, järjestäisit elämäsi, jos minä esimerkiksi nyt heti laskisin vanhan pääni lepoon.
— Äiti puhuu aina niin traagillisesti. Mitä varten kuvitella turhia, mehän olemme molemmat vielä terveitä … niin, niin, eihän sinun sairaalloisuutesi toki hengenvaarallista ole, täällä elämme onnellisina hiljaisessa kodissamme… Ja pojistakin tulee virkamiehiä, onhan Edvin jo hyvällä alulla ja Oskarkin…
— Oskar raukka, mikä hänestäkin vielä tullee! Ja Edvin, veloissa kiireeseen asti, ja vielä kihlasi tuon köyhän…
— No mutta, luuleeko äiti, että minä olen riippuvainen velimiesteni armopaloista…
— Ei, enhän minä, mutta kun sinä mainitsit…
— Ja miksen voisi omin nokkinikin tulla toimeen, voinhan kirjoittaa … ja osaanhan kieliä…