— Niin, osaathan kylläkin…
Äiti ojensihe lähemmäs lamppua selittelemään solmun paikkaa kutimessaan. Siihen hän katkaisi sanottavansa, sillä hän ei tahtonut sanoa, mitä ajatteli. Ei tahtonut repiä esille sitä vanhaa arkaa paikkaa. Kuinka nöyryyttävää olisikaan hyvän ja ennen rikkaana pidetyn perheen tyttärelle, jos piti kulkea talosta toiseen ja päivällisestä antaa kieli tunti jonkun kaukaisen sukulaisen lapsille … eli sillä nimellä saada se päivällinen armosta. Kirjoitustyötä hän tiesi Annan jo salaa ottaneen ja iltamyöhillä sitä harjoittelevan — arvonsa ja säätynsä mukaisiin vaatteisiin oli tyttöparan vaikea saada rahoja, — mutta hän kirjoitteli vielä yksinäisyydessään, ettei sitä kukaan hänen tuttavistaan huomaisi…
Äiti katsahti kerran toisensa perästä tyttärensä puoleen, joka siinä rauhatonna ja tyytymättömän näköisenä ompeli ompelettaan. Olihan se vielä viehättävän näköinen, hieno hipiä ja pulskan korkeat olkapäät, näppärä käytös ja hyvästä perheestä kotoisin… Eikähän se nyt vielä niin vanhakaan ole, vasta seitsemänkolmatta, eihän se nykyaikaan ole ikä eikä mikään… Hm … on se jo rajoilla. Mistä se nyt tulee kosija, kun ei ole ennen tullut… Ja tarkemmin kun katselee, niin onhan niissä jo jotakin väsynyttä noissa hienon kalpeissa kasvoissa, silmätkin sen jo ovat ikäänkuin sammumaan ja mietonemaan päin, ja muodoissa näkyy jo selvään tuota kankeutta ja kulmikkuutta, joka aina tulee esille, kun tuorein ja mehevin nuoruus on ohi… On se jo rajoilla … sen hän tietää itsekin, yhä selvemmin joka päivä…
— Enkähän minä mikään ikäloppu ole, siitä ei vielä tarvitse huolehtia, alkoi Anna taas hetken kuluttua ja viskautui hermostuneesti tuolilla.
— Ethän suinkaan, päinvastoin…
— Ja vaikka olisinkin, niin mikä sitten. Eihän naiminen ole mikään ainoa korkein onnen määrä.
— Ei olekaan.
— No, mitä siitä sitten myötään jankuttaa…
Äläpäs nyt onnikin, kun miehelään meno, hän koetti lohduttaa itseään, huolia vain ja kärsimyksiä ja orjuutta… Mutta hän ei saanut karkoitetuksi mielestään sitä kuvaa, joka niin kauan ja niin usein oli vallinnut hänen mielessään ja muodostanut hänen tulevaisuutensa tuntemattomasta rakkauden onnesta ja sittemmin yhä selvempänä ja todellisuudenmukaisempana elämän päämaalina. — Se palasi tuo mielikuva omasta, rauhaisesta ja rakkaasta kodista uudelleen ja yhä uudelleen hänen mieleensä. Ennen tytön unelmissa se koti oli ollut piirteiltään epäselvä, mutta komea ja suuri ja täynnänsä kaikkea maallista ja taivaallista yltäkylläisyyttä… Se oli sekin aikaa! Sittemmin siitä oli vuosi vuodelta joutunut tingittäväksi haavekerros mukavuutta ja autuutta toisensa perään, tuo tulevaisuuden kodin kuva oli hämärästä korkeudestaan laskeutunut askelen toisensa jälkeen alaspäin maaperää kohden, kunnes se vihdoin oli joutunut ihan todellisuuden kylmänkovalle kalliolle. Silloin siinä ei ollut enää jäljellä muuta kuin pieni, sangen pieni ja vaatimaton koti, rajoitettu määrä maallista onnea ja hyvin epäilyksenalaista taivaallista… Mutta sekin olisi nyt ollut sen entisen uhkean ja yltäkylläisen arvoinen, jos se olisi ollut tuossa todellisena edessä… Mutta tuokin vähä, mitä oli jäljellä, tuntui joka hetki ikäänkuin murenevan käsiin ja mielivän jättäytyä jäljelle… Jokohan tuo menisi toteutumattomana sinne, mistä oli tullutkin, unelmana ja haavekuvana kadotettujen joukkoon… Siinä se oli rajoilla… Todellako vanhaksipiiaksi? Ei!
— Ei, tuo on tuskallista, kun minä rupesinkin sille Akselille tätä mattoa ompelemaan, suuritöinen kuin hyväkin, ihan silmät menee, ja saapiko siitä sitten suurta kiitostakaan.