Hän viskasi ompeluksen syrjään ja oikoi hermostuneesti kokoonkyyristynyttä vartaloaan.
— Niin, miksi ryhdyitkin, lapseni, noin vaikeaan ja aikaa vievään työhön, olisihan joululahjaksi pienempikin kelvannut… Ja pelkään vain, ettei serkkusi sen arvoa ymmärrä, ja hän on muutenkin käynyt niin omituiseksi viime aikoina ja epäkohteliaaksi sinua kohtaan.
— Samahan se minulle on, miksi hän on käynyt… Vai luuletko, äiti, että minä millään tarkoituksella tätä ompelen … hyi, se on halpamaista!
— No, mutta mitä sinä ajattelet, kuinka sinä noin, Anna, päästät pahan tuulesi ilmoille!
— Voi, älä suutu, äiti, en tahtonut loukata … minä olen tänään vähän hermostunut ja ärtynyt… Ja suututtaa, kun kaikki ihmiset aina viittaavat, että minä muka olisin joka miespuolisen vaivainen, jonka kanssa joudun tekemisiin. — Hän rupesi taas jatkamaan ompelustaan. — Ja mikä se Akselikin sitten nyt on olevinaan… Kelpasi tuolle ennen minunkin seurani…
— Muut isommat tuttavuudet, ei välitä enää köyhistä sukulaisista…
Akselikin, kaikkea nyt! kiukuttelihe Anna itsekseen vetäessään hienoa kultalankaa edestakaisin kankaan läpi ja tähystellessään mutkikkaaseen kuosikaavaan. — Kaikkea! Hänetkin olisin ennen voinut vaikka keriä kerälle, jos olisin tahtonut, mokoman paksupäämoukan, ja nyt tämäkin jo alkaa kartella »vanhaa serkkuaan» … juuri kuin hänkin luulisi saavansa nuoren ja kauniin… Hänelle nyt en menisikään, ennen olen omillani … ja mikä on ollakseni…
Mutta se oli omituista, että aina, kun hän rupesi ajattelemaan sitä omillaan olemista ja elämistä, niin kuvastui tulevaisuus hänen eteensä valottomana, karuna taipaleena, jonka toisesta päästä ei ollut tietoa ja jossa virstanvälit näyttivät autioilta, ikävän pitkiltä ja yksitoikkoisilta. Yhtä iankaikkista näpertelemistä ja nuhertamista, yhtä turhaa keikottelemista ja hassuttelemista vuosi vuodelta pysyäkseen nuorena ja viehättävänä, — ja säännöllistä vanhenemista ja tylsistymistä. Yhtä väritöntä ja sisällyksetöntä päiväin viettämistä, jommoista jo oli alkanut olla tämä viimeinen aika. Ja minkälaisissa oloissa? Sata markkaa vuotuista korkoa isänperinnöstä, kaksi eläkettä, neljäs kirjoituksista ja viides kielitaidosta, — elä sillä ja pysy nuorena ja kauniina! — Ja sitten vanhemmuuttaan rupeaisi uskovaiseksi, pukeutuisi vanhanaikaiseen pukuun, jota sukulaisten lapset pelkäisivät. Ja nuoret rouvat panisivat toimeen arpajaiset »köyhiä säätyläisiä» varten ja toisivat aina hänellekin kymmenmarkkasen tai kaksi…
— Prrr… Siellä soitti joku eteisen kelloa. Anna hypähti kiireisesti pystyyn, heitti neuleen syrjään, oikaisi vaatteensa ja vetäisi liiviä useita kertoja alaspäin, jotta se rinnoilta olisi täyteläämmän ja pyöreämmän näköinen. Hänellä oli solakka vartalo, leveät lanteet ja kaareva selkä. Ohi mennessään hän viivähti hetkisen kuvastimen edessä, tasoitteli otsalta ja ohimoilta hienosti käheröivää tukkaa ja painahutti kämmenellä poskia, jotta niihin tulisi vähäisenkään väriä. Sen hän teki kaiken silmänräpäyksessä. Sitten hän meni ja avasi.
— Hyvää iltaa, onko Oskari kotona?