— En tiedä varmaan, käykää sisälle, minä katson. Ei, ei hän näy olevan huoneessaan, mihin lie mennyt, mutta varmaankin hän kohta tulee.
— Tuleekohan?
— Niin luulen varmasti. Käykää tänne sisälle istumaan niin kauaksi, me olimme juuri aikeissa ruveta teetä juomaan. Istukaa, olkaa hyvä.
— Kiitos…
Se oli vanha tuttu taloon sekin, Oskarin ikäisiä tovereita. Tämän tulo muutti Annan yht'äkkiä kuin taikasauvalla. Synkkämielisestä, elämäänsä väsyneestä naisesta tuli iloinen, sukkelakielinen, keikaileva tyttölapsi. Silmät saivat entisen veitikkamaisen kiiltonsa, kangistuneet piirteet suun ympäriltä tuntuivat sulautuneen hymyyn, ja sirotekoinen jalkaterä pistihe viekkaasti esiin hameen alta ja takoi keveästi lattiata vasten vallatonta tahtiaan. Anna oli tyttönä ollut kaunis ja oli vieläkin, milloin vain pääsi entiselle tyttötuulelleen. Ja hän asettui sille tuulelle — tuo oli jo tullut hänen tavakseen — aina kun joutui vierasten, varsinkin nuorten miesten seuraan.
Nämä katselivat häntä, nauroivat hänen kanssaan, viihtyivät hyvin ja vähältä jo lämpesivät, mutta jäähtyivät taas. Hän ei voinut hetkeä kauemmaksi heitä kiinnittää, hän ei voinut jättää syvempää vaikutusta heidän mieliinsä. Tämänkin nuoren miehen hän oli jo monesti valloittanut, mutta aina kadottanut.
— Minä ompelen tässä joululahjaa serkulleni, Akselille. Säikähdin oikein äsken, kun te tulitte, että jospa onkin hän.
— Onko hän sitten niin pelättävä?
— Onhan tuo vähän karhumainen, kömpelö ja juro, muttei sentään juuri peloittava. Tämän työni vuoksi vain pelkäsin…
— Saapipas hän komean keinutuolinmaton.