— Pitäähän hänelläkin olla jotakin komeata. On sitten jotakin edes kodikasta hänen vanhanpojan pesässään.
— Kodikasta kyllä — ja kenties muutakin.
— Mitä muuta?
— Niin, kenties tuo ei olekaan pelkkä joululahja eikä pelkkä serkunlahja.
— Mitä vielä … te erehdytte perin pohjin. Ei, katsokaas, hänestä tulee vanhapoika ja minusta vanhapiika, se on tähdissä niin päätetty. Ja se onkin parasta, minä puolestani olen siihen ajatukseen jo aikoja piintynyt ja mieltynyt. Ihminen on niin riippumaton, niin vapaa ja itsenäinen, kun kulkee omaa tietään…
Hän vilkutti viekkaasti silmiään kulmain alta, keikutti päätään ja naureskeli. Hän oli oikein hurmaava, kaikkea muuta hän näytti olevan kuin vanhanpiian ehdokas. Ja se nuori mies lämpeni taaskin hetkeksi.
— Lyönpä vetoa, ettette ajattele, mitä puhutte.
— Lyökääpä! Minähän olenkin jo sitäpaitsi aikoja kulkenut yli rajan. —
Oskaria ei kuulunut, ja vieras lähti. Äiti oli jo uupunut ja käynyt levolle, Anna korjasi ompeleensa pois, söi seisoaltaan voileivän, sammutti tulet ja meni hänkin makuuhuoneeseen.
— Yli rajan, — niin, oikeastaanhan hän jo oli ylikin rajan, hän tuumaili itsekseen riisuutuessaan. Sehän näkyi tänäkin iltana, näkyy selvemmin joka päivä. — Hän haukotteli, katseli väsyneesti ja tylsästi eteensä; avasi sitten valokuva-albuminsa ja silmäili siitä tuttavia entisiltä ajoilta. Oli niitä ollut ihailijoita jos ihailtujakin! Olivat menneet. — Siinä oli hänen omakin kuvansa kymmenen vuotta sitten: terveet, iloiset kasvot, paksu palmikko niskassa… Silloin sitä olisi pitänyt iskeä, jos olisi ymmärtänyt… — Huu! Oikeinpa vilusti, piti viskata huivi hartioille yönutun päälle.