— Ei, niihin hän ei puutu, vaan hän on lahjoittanut laitokselle puolenmanttaalisen maan rakennuksineen, kaikkineen.
Kertoja katsoi sen sanottuaan matkustajaa silmiin säälivästi ja tuikeasti, että eikö tuo jo ymmärrä hävetä tietämättömyyttään. Mutta eihän tämä siksikään, sanoihan vain:
— Vai niin, suuri mesenaatti siis, lahjoittaja.
— Niin, lahjoittaja, puuttui puheeseen kolmas henkilö, joka tuli kuumasta salista ulos vilvoittelemaan. — Ja harvat ihmiset osaavat viljellä maataan niin hedelmälliseksi kuin hän. Siitä puolesta manttaalista hänelle nyt vuosittain kypsyy kolmet, neljät sadot kiitoksia, kunnioituksia ja siunauksia.
Ensimmäinen kertoja meni takaisin saliin, ja matkustaja huomasi heti, että tämä uusi oli nyt taas semmoinen viheliäinen virnistelijä ja koiransilmä, jolle ei ole mitään pyhää eikä kallista tässä maailmassa eikä tulevaisessa. Mutta hän halusi kuulla lähemmin kunnallisneuvoksesta.
— Epäilemättä hän sentään on tehnyt lahjoituksensa jalossa tarkoituksessa, ja täytyyhän aina kunnioittaa niitä, jotka, hankittuaan suurehkot varat, niitä ylevämielisesti käyttävät yleishyviin ja isänmaallisiin tarkoituksiin.
— Kaikella kunnioituksella, minä puolestani kiemurtelen aina matona hänen jalkainsa juuressa ja siunailen sitä sielun ylevyyttä. Siitä määrästä, mitä hän ei talven kuluessa ole saanut Pariisissa ja Roomassa menemään vaimovainajansa perintöjen koroista, hän ei pane kaikkia pääomaan, vaan lahjoittaa aina väliin pienen prosentin kotiin tultuaan johonkin yleishyödylliseen yritykseen, ja lukee sitten mielellään paikkakunnan sanomalehdissä, että »kunnallisneuvos Kyriakus on taasen tunnetulla anteliaisuudellaan» jne., niinkuin tiedätte.
— Hm, te olette ankara tuomioissanne. Mutta jos niinkin olisi, kuten sanotte, kaikki miljoonanomistajat eivät tee senkään vertaa yhteisten asiain hyväksi.
— Sepä se. Sattuu esimerkiksi olemaan tämmöinen kivikkoniemi liikaa maata, josta nyt ei juuri suurtakaan rahaa saa, mutta toinen möisi sen sittenkin ja lainaisi rahat korkoa vastaan; toinen antaa sen uudelle maanviljelysopistolle ja laskee, hitto soi, semmoisen perustuksen, johon kestää joka vuosi rakentaa hirsikerroksia, kunnes siitä tulee Jaakopin portaat taivaaseen asti, niinkuin sen itse äsken kuulitte. Ja sitten mesenaatin nimi — siinä se on erotus.
Matkustaja älysi, että tällä miehellä on lahjoittajaa vastaan jotakin vanhaa kaunaa, ja kuulikin myöhemmin, että hän oli kerran saanut lainanpyyntöönsä kieltävän vastauksen, ja sai sitä paitsi vielä varmalta taholta tietää, että mies muutenkin oli järkipäästään vähän löylyn lyömä. Semmoisen kanssa hän ei siis tahtonut puuttua pitempiin pakinoihin, hymyili vain ja kääntyi toisaalle katsomaan, kun ihmiset toimituksen päätyttyä jo ulos lappoivat. Siinä tuli kunnallisneuvoskin; suorana ja pöhevänä oman arvonsa tuntien hän asteli, ja johtaja ja muut korkeimmat herrat hääräilivät hänen kupeillaan, puolella ja toisella, ja ihmistungos, joka eteisen täytti, hajausi kahtialle nöyrästi ja kunnioittavasti. Takin ylle auttajia oli montakin, yksi toi hatun, toinen kepin, ja niin saatiin neuvos vaunuihin, jotka, kaksi mustaa, venäjänrotuista oritta edessään, odottivat portaitten edustalla. Mutta neuvos ei tahtonutkaan istua yksin, viittasi sormellaan opiston johtajaa viereensä, ja niinkuin orava tämä kapusi lakki kourassa ylös ja istahti täpärälle siihen toiseen nurkkaan neuvoksen rinnalle, yhäti kumarrellen kunniasta, joka hänelle suotiin. Ajaja nykäsi suitsia, hevoset oikaisivathen menemään ja vaunut lähtivät pyörimään tupruttaen pölyä ja hiekkaa vasten silmiä maantiellä kulkijoille, jotka olivat lakit kädessä ja polvet notkussa seisahtuneet tiepuoleen.